Johtava asiantuntija Mari-Anne Okkolin: Meidän on tarkasteltava kriittisesti sitä, millaisia tarinoita kerromme globaalista etelästä ja pohjoisesta

Kirjailija Chimamanga Ngozi Adichie puhuu yhdessä kuuluisimmista puheistaan tarinoista ja niihin liittyvästä vallasta. Hänen puheensa Yhden tarinan vaara herättää kysymään: minkälaisia tarinoita maailmasta ja sen ihmisistä kerromme; mihin ja kehen kohdistamme katseemme; kuka tarinoita kertoo – kenelle annamme tilan ja äänen? Ovatko tarinat tarinoita monikossa vai toistammeko yhtä tarinaa, ja missä määrin yhdestä tarinasta tuleekin ilmiöitä, asioita ja ihmisiä määrittävä tarina? Adichien mukaan ”yhden tarinan” ongelma on se, että niistä muodostuu stereotypioita. Hän jatkaa, ettei stereotypioiden ongelma ole niinkään se, että ne olisivat epätosia, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä ja puutteellisia. Ja että ne tekevät yhdestä tarinasta ainoan tarinan. ”Yhden tarinan seuraus on tämä: Se ryöstää ihmisiltä arvokkuuden. Se tekee ihmisten tasa-arvon tunnustamisen vaikeaksi. Se korostaa, kuinka erilaisia olemme, eikä kuinka samanlaisia olemme”). Kuten Adichie toteaa, kaikessa tässä on kyse vallasta. Vallasta ja vallankäytöstä, joka liittyy tekemiimme valintoihin.

*** 

Kirjoitimme kollegoitteni kanssa kolme vuotta sitten Kasvatus-lehteen vastuullisesta koulutustutkimuksesta. Tuolloin tuoreet Unescon ja Maailmanpankin raportit olivat nostaneet esiin koulutusjärjestelmän velvollisuudet ja vastuut, sekä oppimisen kriisin globaalina yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavana ilmiönä. Raportit herättivät keskustelua tutkimuksesta, tutkimustarpeista ja tutkimustulosten laajemmasta käytöstä koulutuksen kehittämisessä, mutta huomattavasti vähemmän keskustelua käytiin (ja käydään) koulutustutkimuksen tavasta tuottaa ja uudelleentuottaa ymmärrystämme maailmasta ja sen ihmisistä, sekä tavastamme rakentaa (erilaisia, vaihtoehtoisia ja ristiriitaisiakin) maailmankuvia. Työssämme tutkijoina teemme aina valintoja ja jokainen valinta vaikuttaa lopulta myös tuloksiimme, niiden tulkintaan ja tieteellisiin johtopäätöksiin. Onkin selvää, että tutkimuksella voidaan suunnata vahvasti lukijoiden katsetta. Valitsemalla mitä tutkimme, miten ja miksi, vaikutamme siihen, minkälaisia tarinoita kerromme ja tarjoamme kuultavaksi. Aivan yhtä selvää on, että myös järjestöjen työllä, esimerkiksi globaalikasvatuksella, voidaan vaikuttaa ymmärrykseen ja tulkintaan maailmasta ja sen ihmisistä. Tästä syystä, osana eettistä ja kriittistä globaalin vastuun kantamista, meidän olisikin kohdistettava peili omaan työhömme ja tarkasteltava omien valintojemme perusteita ja läpinäkyvyyttä.

*** 

Edellä mainitussa artikkelissa teimme katsauksen niihin mitä moninaisimpiin tehtäviin ja vastuisiin, joita globaalissa kontekstissa kouluille ja opettajille asetetaan. Useassa katsauksemme artikkelissa tutkimuksen tavoitteena oli ymmärtää kasvatuksen, koulun tai opettajien rooli erilaisissa asioissa. Syntyi kiinnostava lista siitä kaikesta, mihin kasvatuksella ja koulutuksella nähdään olevan vaikutusta ja minkälaisia odotuksia opettajia ja heidän työtään kohtaan ladataan. Opettajien ja opetuksen miellettiin vaikuttavan muun muassa lukemaan oppimiseen, luonnontieteisiin ja insinöörialoihin suuntautumiseen, luokalta toiselle siirtymiseen tai luokalle jäämiseen, koulun päättämiseen, kouluun kiinnittymisen tunteisiin sekä minäkuvan, maailmankuvan ja -ymmärryksen rakentumiseen. Lisäksi opettajilla nähtiin olevan merkityksellinen rooli katastrofitilanteissa ja niin sanotuissa äärimmäisissä tilanteissa (esimerkiksi luonnonkatastrofeissa ja sodassa), sodan ja konfliktien jälkeisessä jälleenrakentamisessa ja yhteisöllisyyden luomisessa.

Opettajien odotettiin kohtaavan työssään haavoittuvia ja marginaalissa olevia lapsia ja nuoria, esimerkiksi vammaisia oppijoita. Heidän odotettiin tarjoavan psykososiaalista tukea esimerkiksi pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sekä käsittelevän mielenterveyskysymyksiä. Tämän lisäksi opettajien odotettiin edistävän työssään seksuaaliterveyttä ja erityisesti HIV-tietoisuutta, sukupuoli-identiteetin rakentamista ja tyttöjen toimijuutta ja voimaantumista sekä käsittelevän seksuaalista väkivaltaa. Opettajilla nähtiin myös keskeinen asema sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä ja koulutuspolitiikan käytännön toteuttamisessa. Opettajien roolin opetuksessa ja oppimisessa sekä lasten ja nuorten fyysisessä ja psyykkisessä hyvinvoinnissa koulussa nähtiin olevan ratkaisevan tärkeä. Lisäksi heidän nähtiin olevan keskeisessä asemassa myös oppijan ”matkalla” koulun ulkopuolella sekä lukuisissa muissa koulutus-, yhteiskunta-, sosiaali- ja terveyspoliittisissa kysymyksissä.

Kuten artikkelissamme totesimme, on erittäin kiinnostavaa pohtia, mistä kumpuaa luvalla sanoen musertava lista kaikesta siitä, mihin opettajien odotetaan työllään suoraan tai epäsuorasti vaikuttavan: naiivista vai vahvasta poliittisesta luottamuksesta kasvatuksen ja koulutusinstituutioiden kaikkivoipaisuuteen vai kenties neoliberaalista yksilödiskurssista, joka sysää monimutkaiset yhteiskunnalliset haasteet, vastuut ja velvollisuudet yksittäisille kouluille ja opettajille? Pohdimme myös, missä määrin olemme tutkijoina vahvistamassa näitä vastuun kantamisen rooleja – tietoisesti tai tiedostamattamme.

*** 

Huomaan myös nykyisessä työssäni Rauhankasvatusinstituutin johtavana asiantuntijana palaavani samankaltaisiin pohdintoihin. Järjestömme kouluttaa ensisijaisesti kasvatus- ja koulutusalan ammattilaisia, ja tuottaa materiaaleja tukemaan heidän työtään. Mutta minkälaisen globaalikasvatuksen näkökulman tuomme ammattikasvattajille – ja heidän kauttaan lapsille ja nuorille? Onko globaalikasvatuksemme aidosti globaalia ja vahvistaako se globaalin etelän ja pohjoisen välistä kumppanuutta? Palatakseni Adichieen ja esimerkiksi tarinoihin Afrikasta, minkälaisen narratiivin ja kuvaston kautta me lähestymme kokonaista maanosaa? Käännämmekö katseemme samankaltaisuuksiin erontekojen sijaan? Kerrommeko esimerkiksi tarinoita (kasvavasta) keskiluokasta, joka elää suhteellisen samannäköistä arkea, kuin keskiluokka pohjoisella pallonpuoliskolla, tuommeko esiin kaupungissa elävien nuorten vapaa-aikaa vai keskitymmekö ainoastaan tarinoihin aliresussoiduista kouluista ja kaupunkien laitamien jättimäisistä slummeista? (Samaan aikaan emme voi sulkea silmiämme siltä, että nekin ovat realiteetti miljoonille ihmisille, heidän arkensa tarina.) Entä rakennammeko, kuten Chimamanda Ngozi-Adichie kuvaa, ”mahdollisuutta yhteyteen tasavertaisina ihmisinä”, jopa niin, että me itse kasvatus- ja koulutusalan ammattilaisina voisimme oppia esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä kollegoilta Mosambikista ja Nigeriasta? Tarjoammeko samaistumisen kohteita ja annammeko aihetta ylpeyteen omista juurista heille, joiden perhehistoria ulottuu eri mantereille? Missä määrin puolestaan tunnistamme omat kipukohtamme ja yhden tarinan vaarat? Kuinka hyvin esimerkiksi suomalaiseen tasa-arvon mallioppilas -maabrändiin solahtavat narratiivit perheväkivallasta ja rasismista, joiden kummankin kyseenalaisia eurooppalaisia kärkisijoja pidämme?

*** 

Palataan lopuksi listaan odotuksista ja oletuksista kouluja ja opettajia kohtaan. Kansainvälinen tutkijayhteisö on varoitellut liiallisista ja ylimitoitetuista odotuksista yhtä ammattikuntaa ja toimialaa kohtaan ja heidän mahdollisuuttaan vaikuttaa laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen – perustellusti, ajattelen. Mutta samaan aikaan tiedämme, että opettajat ovat yksi kriittisimmistä professioista edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallista kehitystä, sekä oppilaiden kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kaiken tämän huomioiden, on meidän tulevia ja nykyisiä kasvatus- ja koulutusalan ammattilaisia kouluttavana järjestönä tarkasteltava erityisen kriittisten ja herkkien silmälasien läpi omia valintojamme ja tekemäämme työtä. Valintojen merkitys tulee myös muistaa globaalikasvatuksen seuraavien vuosikymmenten tavoitteissa, joita eurooppalainen globaalikasvatusyhteisö parhaillaan laatii.

*** 

Käytettyjä lähteitä:

Adichie, C. N. 2009. The danger of a single story. Puhe TED-konferenssissa. TED Global. https://www.ted.com/talks/chimamanda_adichie_the_danger_of_a_single_story. Lainauksen suomennos Ulla Vainio.

Alvunger, D., Sundberg, D., & Wahlström, N. (2017). Teachers matter – but how? Journal of Curriculum Studies, 49(1), 1–6.

Okkolin, M-A., Koskela, T. & Lehtomäki, E. 2018. Koulutustutkimus ja vastuullisuus – mission (im)possible? Kasvatus, 5, 400-414.

Unterhalter, E. (2017). Global injustice, pedagogy and democratic iterations: Some reflections on why teachers matter. Journal of Curriculum Studies, 49(1), 24–37.

Walker, M., & McLean, M. (2013). Professional education, capabilities and the public good. The role of universities in promoting human development. London, UK: Routledge.

Mari-Anne Okkolin on tasa-arvokysymyksiin erikoistunut koulutussosiologian ja kansainvälisen koulutustutkimuksen dosentti ja Rauhankasvatusinstituutin johtava asiantuntija. Hän huomaa palaavansa aina samoihin kysymyksiin tiedon ja tiedon luonteen, sekä harkittujen ja tarkoituksellisen valintojen merkityksestä – ja sen tuskallisuudesta – kuin mistä aloitti noviisina tohtoriopiskelijana vuonna 2004.