“Kysyimme aina koulutusten alussa saman kysymyksen: kuinka monen kollegat tietävät, missä he ovat. Noin 25 opettajasta ja koulujen henkilökuntaan kuuluvasta kurssilaisesta aina vain yksi tai kaksi nosti kätensä”, kuvailee serbialainen lgbt-aktivisti Jelena Vasiljević.

Vasiljević työskentelee Balkanin ja Turkin lgbt-järjestöjen kattojärjestössä ERA-LGBTI:ssä, jossa hänen työtään on jäsenjärjestöjen aktivistien tukeminen. Koko alueella lgbt-aiheista kouluttaminen koulujen sisällä on mahdotonta.

“Serbiassa enemmistössä kouluista tarvitaan vanhempien lupa seksin tai seksuaalisuuden käsittelyyn. Edistyksellisintä on Sloveniassa ja Kroatiassa, jossa aiheista vähän puhutaan.”

Ilmapiirin vuoksi järjestöt keskittyvät opettajien kohtaamiseen koulurakannusten ja -aikojen ulkopuolella. Aiemmin Vasiljević toimi serbialaisessa lesbojärjestö Labriksessa, jonka koulutuksiin oli peloista huolimatta tunkua: 20 kurssipaikalle tulijoita olisi ollut jopa yli 70. Tunneilla puhuttiin stereotypioista ja homofobiasta, oikeusjärjestelmästä ja yhteiskunnasta. Lisäksi käsiteltiin roolipelin kautta sitä, miten positiivinen ja negatiivinen palaute vaikuttaa kaapista tulemiseen. Koulutuksen lopuksi järjestettiin elävä kirjasto, jossa osallistujat saivat lainata seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvan ihmisen eli elävän kirjan ja kysyä heiltä suoraan kysymyksiä.

“Se oli aina kaikkein vaikuttavinta, se muutti ihmisten asennetta eniten. Useimmat eivät olleet koskaan tavanneet kaapista tullutta ihmistä, joka kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. Kohtaaminen auttoi heitä ymmärtämään, ettei ole hätää, homous ei tartu”, Vasiljević sanoo.

Lisäksi järjestö kampanjoi vuosia syrjivien tekstien poistamiseksi lukion psykologian, biologian ja sosiologian oppikirjoista. Niissä luki esimerkiksi, että homoseksuaalisuus on sairaus. Lopulta oppikirjojen tekstit muutettiin.

Serbialainen todellisuus on ristiriitainen.

Maan tilannetta seuraavat tahot ovat viime vuosina korostaneet Serbian olevan vaarassa luisua demokratiasta autokratian suuntaan. Raporteissa kuvataan kansalaisyhteiskunnan tilan kapenemista, median sensuuria, korruptiota, sekä vallan kahmimista johtavalle puolueelle.

Erityisesti lgbt-vähemmistön tila on vaikea. Pride-marssien järjestäminen vaati vuosien juridisen taistelun, ja marsseihin ja vähemmistön tiloihin on kohdistunut väkivaltaisia hyökkäyksiä myös viime vuosina. EU:n perusoikeusviraston selvityksessä vain viidesosa Serbian lgbt-yhteisöön kuuluvista kertoi olevansa identiteetistään avoin – kun EU-maiden keskiarvo on lähes puolet. Lähes puolet vastanneista kertoi kokeneensa syrjintää jollain elämän alalla, ja yli 40 prosenttia oli herjattu edeltävän vuoden aikana.

Samaan aikaan maata on johtanut vuodesta 2016 Euroopan ensimmäinen julkilesbo pääministeri, Ana Brnabić. Hän elää naispuolisen puolisonsa kanssa, joka synnytti parin lapsen pääministerikauden aikana.

Vasiljević kuvailee tilannetta pinkkipesuksi: Serbia haluaa välittää itsestään kuvan liberaalina, vähemmistöjä kunnioittavana yhteiskuntana, joka on valmis EU:n jäseneksi. Mutta myös pääministeriltä puuttuvat keskeiset ihmisoikeudet.

“Samaa sukupuolta olevien liittoja ei tunnusteta, eikä toisella äidillä ole virallista suhdetta lapseensa. Se hyvä tilanteessa on, että nyt pienimmässäkin kylässä jokainen on kuullut sanan lesbo. Mutta ei se ole parantanut yhteisön tilannetta.”

Tuoreen tutkimuksen mukaan korona-aika on Serbiassa heikentänyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien asemaa entisestään, koska yliopistojen lähiopetuksen sulku on pakottanut monet vähemmistöihin kuuluvat nuoret takaisin homofobisten perheidensä luokse.

“Usein lgbt-vähemmistöön kuuluvat myös ajautuvat epävarmoihin töihin harmaaseen talouteen, koska he kärsivät koulussa niin pahasta kiusaamisesta ja syrjinnästä, etteivät pysty keskittymään opintoihin. Nyt moni on menettänyt työnsä ja joutunut palaamaan vanhempiensa kotiin. Perheväkivalta on lisääntynyt roimasti, samoin viharikokset.”

Nuorten asenteita lgbt-aiheisiin päästiin tutkimaan ensimmäistä kertaa vuonna 2017. Labriksen lukioissa teettämässä kyselyssä yli puolet vastanneista piti homoseksuaalisuutta sairautena ja 40 prosenttia ajatteli, ettei heille pitäisi suoda samoja oikeuksia kuin heteroille.

Numerot kuulostavat kovilta, mutta Jelena Vasiljević näkee niissä edistystä.

“Joitain vuosia aiemmin tuo mielipide oli varmaan 90 prosentilla. Olen todella optimistinen, mitä tulee lgbti-vähemmistöön. Yhä useampi tulee kaapista työpaikoilla ja perheissä ja meillä on tukijoita. Asiat muuttuvat parempaan suuntaan.”

Koska Labriksen väellä ei ollut mahdollisuutta kysyä asenteista suoraan koululaisilta, järjestössä keksittiin tehdä yhteistyötä juutalaisjärjestö Haverin kanssa. Järjestö toimii 23 serbialaisessa kaupungissa, joissa sen vapaaehtoiset kiertävät kouluissa kertomassa koululaisille ja opettajille juutalaisesta kulttuurista, historiasta ja holokaustista, joka tappoi 1940-luvulla 86 prosenttia maan pienestä juutalaisyhteisöstä.

On rehtoreita, jotka kieltäytyvät yhteistyöstä, mutta yleensä järjestö otetaan hyvin vastaan, koska opettajilta puuttuu asiantuntemusta aiheesta.

“Pitkään holokaustia ei ollut opetussuunnitelmassa”, kertoo järjestön johtaja Sonja Viličić.

“Nyt se on mukana, mutta aihe opiskellaan lukion viimeisen vuoden lopussa ja riippuu todella paljon opettajasta, miten paljon he panostavat aiheeseen. Meillä on ideoita työpajoista, käymme myös retkillä tutustumassa juutalaisyhteisölle merkittäviin paikkoihin: niin kärsimyksen sijoihin kuin esimerkiksi synagoogiin.”

Oppilaat rakastavat työpajoja, Viličić sanoo.

“Koska olemme ulkopuolisia, lapset ovat avoimempia kanssamme. He puhuvat ennakkoluuloista ja kertovat kokemastaan syrjinnästä. Koska käytämme nonformaalin opetuksen menetelmiä, lapset ovat innoissaan. Heidän osallistumisensa on keskiössä ja se on heistä jännittävää. Oppimisen paikka on erityisesti se, kun opiskelija haastaa sanomamme. Meiltä saatetaan kysyä vaikka, että miksi emme puhu serbiuhreista.”

Opetus ei käsittele vain historiaa.

“Puhumme myös siitä, millaista syrjintää on tänään Serbiassa: sovinismia, romanivähemmistön kaltoinkohtelua, ulkomaalaisvihaa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamaa syrjintää.”

Toisin kuin Suomessa, Serbiassa rauha ei ole nuorille itsestäänselvyys. Parikymppiset muistavat Balkanin sodat itse, nuoremmilla on vahva kosketus aiheeseen perheidensä kautta. Aina viime vuoteen asti sodat eivät olleet mukana opetussuunnitelmissa – opettajat ottivat aiheen mukaan oman valintansa mukaan.

“Vuosien aikana monet opettajat ovat pyytäneet meitä työskentelemään myös tämän aiheen parissa ja käyttämään samaa menetelmää kuin holokaustin opetuksessa, mutta emme ole uskaltaneet. Aihe oli erittäin henkilökohtainen, ja pelkäsimme myös, että koulut sulkevat meiltä ovensa”, Sonja Viličić kertoo.

Viime vuonna aihe otettiin mukaan opetussuunnitelmaan, mutta kukaan ei valvo, mitä sodista opetetaan.

“Jos opettaja haluaa korostaa vain sitä, että serbit olivat uhreja ja ladata tunnit täyteen nationalismia, heillä on siihen vapaat kädet. Päätimme siksi, että lähdemme suunnittelemaan yhdessä opettajien kanssa sisältöä aiheesta: haluamme kertoa erilaisia näkökulmia aiheeseen niin, ettemme syyllistä tai korosta uhriutta, vaan yksilöllisiä ihmiskohtaloita.”

Uusi askel pelottaa.

“Nyt olemme kuitenkin siihen valmiita, meihin on opettajien joukossa tarpeeksi luottamusta”, Viličić sanoo.