Työskentelin aiemmin opettajana kansainvälisessä päiväkodissa, jossa valkoisten lasten joukossa oli vain yksi musta lapsi. Eräänä päivänä tämä pieni ihminen tuli luokseni itkien, kun pari muuta lasta oli kutsunut häntä rumaksi. Toimin kuten varmasti moni muukin kasvattaja vastaavassa tilanteessa: otin lapsen syliini ja lohdutin. Sitten pidin muille lapsille napakan puhuttelun siitä, kuinka muiden ulkonäöstä sanotaan vain kivoja asioita eikä ketään saa haukkua rumaksi. Minulle jäi tilanteesta kuitenkin epävarma ja epämukava olo, enkä oikein osannut nimetä, mistä se johtui. Kyllähän muutkin lapset haukkuivat välillä toisiaan, miksi tämä tilanne olisi erilainen? 

Vasta myöhemmin, perehdyttyäni enemmän antirasistiseen kasvatusotteeseen, havahduin siihen, että tilanne tosiaan oli erilainen. Koska kyseessä oli juuri tähän lapseen kohdistuva solvaus, oli tilanteessa läsnä myös rasistinen aspekti. Tapausta ei voinut käsitellä vain yksittäisenä lasten välisenä konfliktina, vaan piti ymmärtää myös ne tilanteen ulkopuolelta vaikuttavat seikat, jotka olivat sen mahdollistaneet.  

Myöhemmin olenkin miettinyt, mitä kaikkea muuta olisimmekaan voineet tehdä. Itse tilanteessa olisin voinut esimerkiksi painottaa kyseiselle lapselle, että hän toimi aivan oikein kertoessaan tapauksesta aikuiselle ja korostaa, että toivon hänen tekevän niin jatkossakin. Vaikka otinkin tilanteessa lapsen kokemuksen tosissani, olisin voinut korostaa, että hän ei missään nimessä ole ruma ja miettiä yhdessä hänen kanssaan, mikä kaikki hänessä onkaan ihanaa ja kaunista. 

Myös sen jälkeen olisi ollut paljon tehtävää. En ollut koskaan pohtinut, millaisia stereotypiota olen omaksunut elämäni aikana tai tarkastellut sitä, miten osin myös tiedostamattomat stereotypiat vaikuttavat toimintaani opettajana. Emme olleet koskaan tiimin kanssa havainnoineet, leikkivätkö kaikki lapset keskenään, emme olleet keskustelleet rasismista ja sen tunnistamisesta saatikka siitä, kuinka kasvattajatiiminä puutumme kiusaamiseen. Emme olleet kirjanneet suunnitelmiimme normikriittisiä tavoitteita, eli sitä, miten kohtelemme lapsia ja heidän perheitään haitallisista stereotypioista vapaalla tavalla. Emme olleet pohtineet, kuinka takaamme turvallisen tilan ja oppimisympäristön kaikille lapsille. Meillä ei ollut yhdenvertaisuussuunnitelmaa – kuten ei monessa muussakaan päiväkodissa, sillä ne ovat toistaiseksi pakollisia vain peruskoulun ja esiopetuksen puolella. Kaikki päiväkotimme nuket, barbiet ja julisteet edustivat valkoisia lapsia, kuten myös suurin osa kirjojen hahmoista.

Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun itse havahduin rasismin olemassaoloon varhaiskasvatuksessa, ja tajusin ettei kyse ole vain suorista väkivallanteoista tai tahallisista solvauksista, vaan myös rakenteista, syrjinnästä ja ulossulkemisesta. Työssäni kouluttajana Rauhankasvatusinstituutin antirasistisen koulutuksen hankkeissa olen päässyt syventymään teemaan ja ymmärrykseni rasismista ja antirasismista on kasvanut. Viimeistään kirjoittaessani gradua suomalaisten varhaiskasvatusten opettajien kokemuksista antirasismista, antirasismin ydinsanoma on kirkastunut: rasismi ei ole vain niiden ihmisten ongelma, jotka rodullistetaan ei-valkoisiksi ja jotka sen myötä kohtaavat rasismia. 

Rasismi on ennen kaikkea meidän ongelmamme, jotka hyödymme niistä samoista rakenteista, jotka aiheuttavat toisille kipua ja ulossulkemista. Meidän, joiden ei ole välttämätöntä nähdä valkoista normia sillä sovimme siihen normiin: lelut, elokuvien henkilöt ja kirjojen hahmot näyttävät meiltä ja lapsiltamme. Emme siksi hahmota, että on etuoikeus kokea olevansa kyseenalaistamaton osa yhteiskuntaa tai tulevansa nähdyksi. Ei kalakaan havahdu veteen, jossa se ui.

Varhaiskasvattajana tämän kaiken tiedostaminen on erityisen tärkeää. Varhaiskasvatuksessa rakennetaan pohja kaikelle oppimiselle ja sosialisaatiolle, kuten myös mahdollisuuksille tasa-arvoon tai epätasa-arvoon. Kuten eräs graduni haastateltavista totesi: varhaiskasvatuksessa on tuhannen taalan paikka tehdä antirasistista työtä. Gradussani haastattelin kuutta Helsingissä työskentelevää varhaiskasvatuksen opettajaa, jotka ovat syksyllä 2020 osallistuneet Helsingin kaupungin tilaamiin ja Rauhankasvatusinstituutin järjestämiin antirasismi-koulutuksiin. Vaikka haastatteluissa tulikin esiin surullisen paljon esimerkkejä havaituista rasistisista asenteista, rakenteista ja puheesta varhaiskasvatuksessa, sain haastatteluista myös toivoa. Moni opettaja oli pohtinut tarkasti rooliaan antirasistisena opettajana ja koki olevansa antirasistisella polulla: he olivat askel askeleelta rohkeampia, aktiivisempia ja itsereflektoivampia. He hyödynsivät sekä pedagogissa valinnoissaan että perheiden kohtaamisessa oppimaansa ja pyrkivät kohtelemaan perheitä yksilöinä eivätkä rodullistavien ja stereotypisoivien silmälasien läpi. (Rodullistamisella tarkoitetaan prosessia, jossa valtaa käyttävät ovat liittäneet historian saatossa ihmisiin ennakkoluuloja heidän oletettujen tai ulkoisten piirteidensä, esimerkiksi uskonnon tai ihonvärin perusteella. Tämän seurauksena ihmiset rodullistetaan esimerkiksi “valkoisiin” tai “mustiin,” vaikka näitä ryhmiä ei ole biologisesti olemassa. Sanaa siis käytetään alleviivaamaan tämän prosessin rakennettua luonnetta, ja rodullistamisen prosessi on rasismin edellytys.)

Työ varhaiskasvatuksessa tehdään kuitenkin aina tiimeissä, eikä yksi antirasistiseen työtapaan pyrkivä kasvattaja yksin pysty muuttamaan toimintakulttuuria, vaan siihen vaaditaan resursseja ja koko työyhteisön sitoutumista. Ja vaikka tietty itsetutkiskelu antirasistisena kasvattajana on tarpeen, ei syyllisyyden, häpeän tai kieltämisen tunteisiin kiinni jääminen vie työtä eteenpäin. Kasvattajan ja opettajan työssä parasta ja pahinta on se, ettei työssään koskaan tule täysin valmiiksi. Aivan sama periaate pätee myös antirasistisena kasvattajana toimimiseen: aina voi olla parempi, aina voi oppia, aina voi kehittyä. Tee parhaasi, kunnes tiedät paremmin, kuten yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija ja kansalaisoikeusaktivisti Maya Angelou kirjoitti.