
Toimittaja Auli Viitala: Koulussa on luokkia, uskokaa tai älkää
Peruskoulussa luokkayhteiskunta on harvinaisen selvästi näkyvillä, mutta perheiden erilaisten tilanteiden huomioiminen tuomitaan liian poliittiseksi.
Katsomusdialogi syntyy tilasta tulla kuulluksi, kertoa ja kysyä.
Pidän vierailijana yhteisen katsomusaineen oppituntia uskonnoista Etelä-Aasiassa viidennelle luokalle. Esittelen lyhyesti eri maailmanuskontoja, niiden piirteitä ja historiaa, kuten opetussuunnitelmaan kuuluu. Alan kertoa ihmisten arjesta ja yhteisistä piirteistä uskonnollisuudessa ja sen harjoittamisessa Etelä-Aasian uskontojen kontekstissa.
Näytän valokuvia matkoiltani uskonnollisista elementeistä katukuvassa. Kuvissa on hautausauto, Gangesiin johtavia portaikkoja eli ghateja Varanasissa, norsupäistä Ganesha-jumalaa kuvaavia tarroja rikshoissa ja ristitarra jeepissä, jumalten kuvia vuorenrinteellä avoimella puja-alttarilla. Betonisen pylvään sisään on slummissa koverrettu apinajumala Hanuman, sortuneen rakennuksen paikka on täytetty tiibetiläisillä rukouslipuilla, ja Delhissä on muslimihallitsijoiden ajan rakennuksia. Taksikuskin kojelaudalla on Durga-jumalattaren patsas ja peräpeilistä roikkuu kuivattuja hedelmiä ja kukkia.
Selitän, miten uskonnollisuus ja ihmisten katsomus näkyy katukuvassa ja arjen toimissa konkreettisesti eri tavalla täällä kuin meillä Suomessa. Kerron tarinoita uskonnonharjoituksesta kuvien pohjalta mieluummin kuin typistetyistä faktalaatikoista, etenkin kun on kyse hindulaisuudesta ja Etelä-Aasian islamista. En halua opettaa heille vain listausten pohjalta syntyviä stereotypioita, vaan yksilöitä yhdistäviä asioita.
Kerron pyhiinvaelluksista, asketismista ja paastoamisesta. Opettaja toteaa, että meilläkin on pääsiäinen tulossa. Mainitsen, että moni teologikavereistani paastoaa, ja että paastoan itsekin somesta ja valmisruuista. Luokasta kuuluu kohahdus, lapset hämmästyvät ilahtuneesti. ”Kristitytkin paastoaa! Mä en tiennyt”, sanoo eräs muslimioppilas. ”Mä en tiennyt, että hindut paastoaa!”, ”Eiks paasto liity pyhiinvaellukseen?”
Syntyy dialogia. Mitä kristityille tarkoittaa paasto? Mitä muslimeille? Entäpä hinduille ja jainalaisille? Minne teemme hiljaisuuden retriittejä tai pyhiinvaelluksia ja miksi? Keitä nämä ihmiset ja paikat ovat? Mikä on meille pyhää yksin ja yhdessä?
Kokemukset eroavat toisistaan – vai eroavatko? Lapset kertovat vanhempiensa ja isovanhempiensa pyhiinvaelluksista Mekkaan tai siitä surusta, ettei niille ole päästy. Joku kertoo, että kipeänä ei kuulu paastota. Jonkun sukulainen maalaa ikoneita, toisen vaeltaa ilman puhelinta viikon kansallispuistossa joka vuosi. Keskustelussa nousee kokemusten takaa esiin, että näillä ihmisillä on tarve hiljentyä, kuunnella Jumalaa ja itseään, kokea yhdessä ja hakea turvaa tai siunausta joko paastoamalla tai pyhiinvaeltamalla. Paasto onkin yhtäkkiä yhteinen kokemus, jonka jaamme. Faktalaatikossa se on vain yksi rituaalisen uskonnon elementti.
Mitä luokkahuoneessa tapahtui, oli se, että meitä yhdisti kokemuksen jakaminen ja kuulluksi tuleminen. Dialogi syntyy tilasta tulla kuulluksi, kertoa ja kysyä. Tila oli turvallinen ja oppilailla oli luottamus, että opettaja kuulee heidän kysymyksensä. He olivat valmiita oppimaan lisää huomattuaan, että heillä oli käsitys, että vain heidän uskonnossaan paastotaan. Ohjasimme keskustelua niin, että kysymyksiä tarpeen tullen korjattiin kunnioittavaan suuntaan ja toimimme kommenttien välittäjinä ja jäsentelijöinä. Ujutin mukaan tietoa Etelä-Aasian ihmisten uskonnonharjoituksesta ja nivoin sen yhdessä käytyyn keskusteluun.
Sosiolingvistisestä näkökulmasta määrittelimme meille tutuille sanoille sisältöjä sen pohjalta, mitä niistä tiesimme ja mitä tekoja niihin liittyi. Sisällön määrittely oli tärkeä osa tunnin katsomusdialogia, sillä se toimi välineenä siihen, että olimme kaikki samalla kartalla, oppien yhdessä turvallisessa tilassa. Turvallisen tilan luominen on toisen kirjoituksen paikka, mutta halusin kertoa esimerkin siitä, mitä sen olemassaolo voi synnyttää. Sisällöstä keskusteleminenkin on helpompaa, kun kaikki tietävät, mitä mikäkin sana kätkee taakseen kullekin. Ilman keskustelua sanojen merkityksistä, ne ovat vain sanoja ja ulkoapäin määriteltyjä kuoria. Ilman tilaa kysyä, kuulla ja kertoa, ne eivät muutu dialogiksi – teoiksi.
Aava Ruokolainen työskentelee avustavana viestintäsuunnittelijana Rauhankasvatusinstituutilla ja pitää vierailuluentoja kouluissa Etelä-Aasian uskonnoista, politiikasta ja mediasta. Hän on järjestöviestintään erikoistunut teologian kandidaatti uskontotieteestä ja valmistuu pian filosofian maisteriksi hindin ja urdun kielistä. Ruokolaista kiinnostavat erityisesti uskonto, politiikka ja naisten oikeudet Etelä-Aasian mediakentällä ja hän seuraa tarkasti Etelä-Aasian somea ja naisasialiikkeitä.
Peruskoulussa luokkayhteiskunta on harvinaisen selvästi näkyvillä, mutta perheiden erilaisten tilanteiden huomioiminen tuomitaan liian poliittiseksi.
Niin kasvatuksessa, koulutuksessa kuin koulutuksen tutkimuksessa on merkittävää, millaista tarinaa maailmasta kerromme.
Koronavirus on herättänyt meidät maailman pienuuteen ja yhteistyön tarpeeseen.
Palo tehdä jotain Lähi-idän rauhan eteen on ajanut englantilaisen nuorisotyöntekijä Detta Reganin kohtaamaan rauhanrakentamisen ristiriidat.
Päiväkodeissa riittää tekemistä, jotta kaikilla lapsilla olisi hyvä olla.
Opettajat ja varhaiskasvattajat, ansaitsisitte rauhan Nobelin.
Keskeisimmät rahoittajamme ovat Opetushallitus, aluehallintovirasto ja Euroopan unioni. Olemme projektiorganisaatio ja rahoituksemme tulee pääosin hankerahoituksista ja koulutusmyynnistä.
Rauhankasvatusinstituutti on Unescon virallinen kansalaisjärjestökumppani.