Viestintäpääl­likkö Heli Pekkonen: Aikamme suurin kysymys

Kuuntelin viikko sitten paneelia, joka käsitteli Syyrian sodan ympäristötuhoja ja sitä, voiko katastrofiratkaisuista oppia jotain. Asiantuntijoiden viesti oli selvä: Syyria on vasta alkusoittoa tulevaisuudelle, jossa jopa miljardi ihmistä lähtee liikkeelle joko ilmastonmuutoksen tai ihmisten aiheuttamien konfliktien vuoksi. Keskustelu käsitteli humanitaarisen kriisin ratkaisuja varsin konkreettisella tasolla, kuten puhtaan veden saamista äkillisesti kymmenille tuhansille ihmisille tilanteessa, jossa vettä lähtökohtaisesti on vähän. Eräs panelisti kuitenkin muotoili aikamme suurimman kysymyksen seuraavasti: Miten opimme rakastamaan lapsia, joita emme vielä tunne? 

Jäin miettimään tätä aikamme suurinta kysymystä ja sitä, miten kykenemme luomaan yhteiskuntia, jotka ovat mahdollisimman kestäviä  ja sopeutuvia – eivät ainoastaan ekologisesti – vaan myös sosiaalisesti. Myös heille, jotka tulevat syntymään vuosikymmenten päästä ja tilanteissa, joissa yhteiskuntia pitää sopeuttaa vahvasti liikkeessä olevien ihmisten tarpeisiin, tai jopa luoda uudestaan. 

Keskeinen tekijä tässä on varmaan se, miten hyvin kykenemme yhdessä luomaan ymmärryksen halutusta sosiaalisesta todellisuudesta, nyt ja tulevaisuudessa. Ja toisaalta se, miten kykenemme myös lakkaamatta määrittelemään tätä uusiksi muuttuvassa todellisuudessa – mahdollisimman moniäänisesti. 

Tässä näkökulmasarjassa puhutaan valtasuhteiden tunnustamisesta ja tunnistamisesta, omien ennakkoluulojen analysoinnista ja liittolaisuuksien rakentamisesta. Tämä on erinomainen pohja, kun rakennetaan toisia kunnioittavia tiloja, joissa koetetaan hahmottaa, miten oma käsitys todellisuudesta saattaa erota toisen käsityksestä. Tai annetaan tilaa ja tukea hänelle, jonka tila jaetussa todellisuudessa voi olla omaa pienempi tai olematon. 

Mutta jotta osaisimme rakastaa lasta, jota emme vielä tunne, eli jotta malttaisimme pelastaa maailman, tarvitsemme myös jaettuja näkemyksiä siitä, mihin haluamme olla menossa. Ja jotta näkemys olisi  vahva, sen mielellään pitäisi myös edustaa mahdollisimman montaa ihmistä ja näkökulmaa. 

Yhteisen näkemyksen luominen saattaa myös olla aikamme haastavin kysymys. Yksille mahdollisimman kunnianhimoinen hiilineutralius on ensisijaista, kun taas toisten mielestä haja-asutusalueiden vanhusten on kyettävä lämmittämään kotinsa ja liikkumaan autolla ilman suuria sijoituksia uusiin laitteisiin. Ja näitä eri intressejä pitäisi kyetä sovittelemaan yhteen ajassa, jossa rakastetaan yksinkertaisia, mielellään henkilöityneitä tarinoita siitä, kuinka hyvä voittaa pahan. 

Suurin osa todellisuutta, uskaltaisin rohkeasti väittää jopa että kaikki ihmisen elämä todellisuus, ei kuitenkaan istu tähän yksinkertaistettuun dikotomiaan. Todellisuus on epämääräistä. Ihmiset ovat samaan aikaan sekä hyviä että pahoja, ja toisinaan hyvän luomiseksi joudumme ottamaan mukaan ihmisiä, jotka tekevät pahoja tekoja. 

Tässä näkökulmasarjassa rauhanaktivisti Detta Regan kertoo siitä, kuinka hän tutustui läheisesti Syyrian hallitsijan puolisoon Asma al-Assadiin halutessaan tuoda näkyvyyttä Palestiinan ihmisoikeustilanteelle. Hän tarvitsi al-Assadia, jotta sadat rauhanpyöräilijät kykenivät ylittämään Syyrian rajat ja liikkumaan maassa esteettä, ja hän oli erittäin onnellinen tavattuaan tärkeän henkilön, joka välitti palestiinalaisten tilanteesta. Joitakin vuosia myöhemmin, Syyrian konfliktin aikana al-Assadin puoliso syyllistyi hirmutekoihin, jotka ovat nyt maailman tietoisuudessa, mutta ei hän toki sitä ennenkään ollut missään määrin demokraattinen hallitsija.    

En väitä, että tarvitsisimme tai haluaisimme diktaattorit mukaan hyvien päämääriemme saavuttamiseksi. Toisen ihmisyyden kieltäminen, tuhoaminen tai riistäminen ovat tuomittavia tekoja, näin olemme yhdessä päättäneet muun muassa kansainvälisissä sopimuksissa. Haluan enemmänkin sanoa, että asiat eivät ole yksiselitteisiä ja etukäteen ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Liittolaisemme saattavat osottautua hirviöiksi, mutta tämän epävarmuuden kanssa on elettävä.  

Kuuntelin muutama päivä sitten myös Myanmarin hetki sitten pestinsä lopettanutta Suomen suurlähettilästä Riikka Laatua, joka sanoi oppineensa maan konfliktiksi eskaloituneessa tilanteessa sen, että kaikkein tärkeintä on kuunteleminen. Kaikilla on oikeus omaan ääneensä ja tarinaansa. Keskeistä kuuntelussa on se, että ei oleta toisen puolesta. 

Kuunteleminen voi olla hankalaa. Se voi olla hidasta. Päästäksesi kuuntelemaan vastapuolen täytyy luottaa sinuun. Kuuntelu altistaa oman ajattelun mahdolliselle haastamiselle. Kuunnellessa täytyy ensisijaisesti antaa toiselle tilaa ja siinä voi tajuta, että toisen intressit ja prioriteetit ovat täydellisen erilaiset kuin omat. 

Ihmisten kuuntelemisessa voi toistua todellisuuden epämääräisyys, jossa ei ole selkeästi oikeaa eikä väärää, ei selvää tarinaa, josta voi olla jotain mieltä. Kuitenkin kuunnella meidän täytyy, jotta ymmärtäisimme mitä toiset ajattelevat, haluavat tai tarvitsevat. 

Ja kun olemme kuunnelleet, pääsemme ehkä tilanteeseen, jossa keskustelemme konkreettisista asioista ja siitä, mihin suuntaan meidän pitäisi yhdessä lähteä menemään. Todennäköisesti moniäänisessä keskustelussa asiat tai ainakin niiden tärkeysjärjestys on konfliktissa keskenään. Kaikki katsovat asioita omasta näkökulmastaan ja intressit eroavat. Mutta jos onnistumme yhdessä sopimaan pienimmistä yhteisistä nimittäjistä tai suunnasta, jonne haluamme mennä, yksittäisten toimijoiden keskenään taistelevat intressit saattavat tulla helpommin käsiteltäviksi. Ne ovat asioita. Niistä pystytään ehkä rakentamaan kompromissi, joka ei ole oikein tai väärin, mutta ehkä enemmän oikein kuin joku toinen.  

Ehkä olemme kaikki valmiit oppimaan tämän rakastaaksemme sitä lasta, jota emme vielä tunne.