Voimme vahvistaa vammaisten ihmisten oikeutta itsemäärittelyyn kysymältä ihmiseltä itseltään, mitä sanaa hän haluaa vammastaan käytettävän, mitä vammaisuus hänelle merkitsee ja mitä esteitä hän tilanteessa havaitsee.
”Vähänks meidän ope on vammanen, kun se antaa niin paljon läksyjä”, tuhahtaa koululainen kaverilleen. Jos puheenparteen on uskominen, suomalaisissa kouluissa vaikuttaisi olevan varsin paljon vammaisia opettajia. Kyse lienee kuitenkin siitä, että nuoret käyttävät vammainen-sanaa yhteisesti jaettuna ja ymmärrettynä ilmaisuna jostain epämieluisasta, rikkinäisestä tai oudosta. Harvalla on aikomus loukata vammaisia ihmisiä. ”Mutta kyllähän se loukkaa! Vammainen on usein synonyymi idiootille”, pohtii tuntemani kahdeksasluokkalainen. Häntä ihmetyttää, miksi kiroilemisesta seuraa rehtorin puhuttelu tai jälki-istuntoa, mutta vammaiseksi nimittelyyn ei kukaan puutu.
Puuttuminen ei ole aina helppoa. Joskus voi olla vaikeaa erottaa, millainen nimittely on syrjivää ja millainen taas vertaisten kesken jaettua huumoria. Vammainen henkilö voi kutsua vertaistaan rammaksi, rämpyläksi, lihikseksi, näkkäriksi tai cepariksi, tai kehitysvammainen henkilö kaveriaan kehariksi. Mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei vammattomien ole soveliasta käyttää kenestäkään näitä nimityksiä. Kokemukseni nuoriso- ja järjestötyöstä ovat myös osoittaneet, etteivät vammaiset ihmiset itsekään ole vapaita ennakkoluuloista tai syrjivistä puhetavoista. Homotteluun, vammoitteluun, huoritteluun tai etnisten haukkumasanojen käyttöön pitäisi uskaltaa puuttua, olipa puhuja sitten vammainen tai vammaton.
Huomaan käyttäväni vastakkainasettelua vammainen ja vammaton, vaikka tarkemmin ottaen ajattelen toimintakyvyn janaksi, jonka varrella eri tilanteissa ja elämänvaiheissa liikumme. Saadakseni itselleni välttämättömiä palveluja, minun kannattaa hyväksyä termi vaikeavammainen. Monet mieltävätkin minut janan vaikeampaan päähän, sillä harvinaisen niveljäykistymävammani vuoksi tarvitsen läpi elämäni toisten ihmisten apua, kuntoutusta ja liikkumisen apuvälineitä.
Entä jos oma kokemukseni vammaisuudesta onkin helppo tai vaivaton? Sähköpyörätuolini ansiosta pystyn heittäytymään festarihumuun tai lavatanssin pyörteisiin. Henkilökohtaisen avustajani mahdollistamana pääsen liittymään porukoihin. Rakkaimpani suutelemiseen tai ajattelua vaativan työtilanteen ratkaisemiseen tarvitsen vain omat kykyni!
Minun korvaani vammainen ihminen on parempi ilmaus kuin liikuntarajoitteinen, toimintaesteinen, vajaakuntoinen tai osatyökykyinen. Rullatuolipotilas tai pyörätuoliin sidottu ovat puolestaan karuja jäänteitä menneisyydestä. Sosiaalitieteilijänä ajattelen, että toimintakykyämme määrittää ennen kaikkea ympäristö, jossa elämme. Kanssaihmisten asenteet tai ympäristön haasteet saattavat tehdä elämästämme pidemmän päälle estynyttä, mutta rajoitteisen, kyvyttömän, vaikean tai vajaan leimaa meidän ei tarvitse omaksua identiteetiksemme.
Ajattelutapaa kutsutaan vammaisuuden sosiaaliseksi malliksi, joka syntyi 1960-luvulla kritiikiksi lääketieteelliselle ja ongelmakeskeiselle vammaisuuden yksilömallille. Sosiaalisen mallin myötä alettiin ymmärtää, että vammaisen ihmisen asemaan vaikuttavat muutkin tekijät kuin kehoon paikantuva elimellinen vamma. Ymmärrettiin kiinnittää huomiota ympäristön esteisiin, jotka rajoittavat osallistumista, sekä kieleen, jolla luomme yhteistä todellisuutta.
Kasvatus- ja kohtaamisalojen ammattilaiset ovat kärkijoukkoa myös kielen uudistajina ja vaihtoehtoisten identiteettimääreiden tarjoilijoina. Sen sijaan, että lukkiudumme vanhoihin kategorioihin, voimme vahvistaa jokaisen ihmisen oikeutta itsemäärittelyyn. Arjessa tämä voi ilmetä kysymyksinä: Mitä sanaa haluat minun käyttävän siitä, että liikut pyörätuolilla? Mitä vammaisuus sinulle merkitsee? Oletko havainnut jotain esteitä tai hankalia paikkoja toiminnassamme? Haluaisitko kertoa vammastasi muille ihmisille täällä?
Viisautta on myös myöntää, jos ei tiedä. Tietoisuuden lisääminen on yksi YK:n vammaisyleissopimuksen velvoitteista. Tietoisuutta lisäämällä torjutaan vammaisiin henkilöihin liittyviä, myös sukupuoleen ja ikään perustuvia, stereotypioita, ennakkoluuloja ja haitallisia käytäntöjä kaikilla elämänalueilla. Sopimuksen mukaan tietoisuutta vammaisista ihmisistä ja heidän oikeuksistaan tulisi lisätä koko yhteiskunnassa.
Viisas varhaiskasvattaja voi kutsua päiväkotiinsa kokemustoimijan, jolta lapset saavat kysyä mieltään askarruttavista asioista. Kaikille avoimen perhetapahtuman tuottaja voi ottaa yhteyttä järjestön esteettömyysasiantuntijaan varmistaakseen toimivat käytännöt ja tilat. Pätevä pomo voi tilata esihenkilötiimilleen koulutusta moninaisuusjohtamisesta tai yhdenvertaisuuden suunnittelusta.
Me vammaiset ihmiset voimme myös itse aktivoitua! Voimme kertoa, miten toivomme itseämme kutsuttavan. Voimme tarjota kokemustamme ja osaamistamme erilaisten yhteisöjen hyödyksi. Näin teki tuntemani kahdeksasluokkalainen. Hän otti yhteyttä alakoulunsa opettajaan, ja pyysi päästä kertomaan vammaisuudesta ja yhdenvertaisemmista puhetavoista koulun oppilaille. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta kanavoitui vaikuttamisen voimaksi.
Millainen on sinun ihmisoikeustekosi vammaisten ihmisten oikeuksien ja arvon kunnioittamiseksi?
Lähteitä:
”Ett’ vois olla siellä missä ne muutkin” : nuorisotyötä tekevien järjestöjen ja vähemmistöryhmiin kuuluvien nuorten käsityksiä ja kokemuksia yhdenvertaisesta nuorisotyöstä, Milla Ilonen, Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi 2009.
Miksi vammaisuudesta puhuminen on niin hankalaa, Aija Saari, Suomen Paralympiakomitean Näköalapaikalta-blogi.
Vammaisuus : johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan, Simo Vehmas, Gaudeamus 2013
Milla Ilonen on toiminut useissa vammais- ja kansalaisjärjestöissä yhdenvertaista osallisuutta, vuorovaikutusta, nuorisotyötä ja palvelujen laatua kehittäen. Hän työskentelee Invalidiliitossa järjestöasiantuntijana ja opiskelee Tampereen yliopistossa sosiaalipsykologiaa.
Peruskoulussa luokkayhteiskunta on harvinaisen selvästi näkyvillä, mutta perheiden erilaisten tilanteiden huomioiminen tuomitaan liian poliittiseksi.
Niin kasvatuksessa, koulutuksessa kuin koulutuksen tutkimuksessa on merkittävää, millaista tarinaa maailmasta kerromme.
Koronavirus on herättänyt meidät maailman pienuuteen ja yhteistyön tarpeeseen.
Palo tehdä jotain Lähi-idän rauhan eteen on ajanut englantilaisen nuorisotyöntekijä Detta Reganin kohtaamaan rauhanrakentamisen ristiriidat.
Päiväkodeissa riittää tekemistä, jotta kaikilla lapsilla olisi hyvä olla.
Opettajat ja varhaiskasvattajat, ansaitsisitte rauhan Nobelin.
Keskeisimmät rahoittajamme ovat Opetushallitus, opetus- ja kulttuuriministeriö, ulkoministeriö, oikeusministeriö, aluehallintovirasto ja Euroopan unioni. Olemme projektiorganisaatio ja rahoituksemme tulee pääosin hankerahoituksista ja koulutusmyynnistä.
Rauhankasvatusinstituutti on Unescon virallinen kansalaisjärjestökumppani.
