Rauhan Kasvatus Instituuti
Etusivulle

Tekstivastine: Yhdenvertaisuuden ihanteen toisteleminen peittää usein alleen sen, että ihanne ei ole todellisuutta

Videolla puhuu Hanna Mithiku, Rauhankasvatusinstituutin johtava asiantuntija. Videon taustalla soi pirteä ja näppäilevä kitaramusiikki suhisevilla rumpuäänillä. 

Hanna Mithiku istuu sisällä ikkunan edessä. Ikkunasta näkyy valkoisen talon betoniseinät ja paljon pieniä ikkunoita. Hän katsoo haastateltavaan kameran takana ja hymyilee.  

Hanna sanoo: 

Suomalaisessa yhteiskunnassa elää hirmu vahvana käsitys yhdenvertaisuudesta arvona ja ihanteena. Se on sellainen mitä toistellaan hyvässä ja pahassa, että me ollaan yhdenvertaisia. Mutta se usein peittää alleen sen, että se on ihanne, mutta se ei ole vielä todellisuutta. Että ei suomalaisessa yhteiskunnassa kaikilla ole samanlaiset mahdollisuudet osallistua, vaikuttaa, toimia. Ja se näkyy tietenkin hyvin monella saralla, mutta se näkyy myös meidän nuorisotyössä ja nuorisotoiminnassa, kansalaistoiminnassa laajemminkin. Kaikki eivät pääse samalla tavalla mukaan, kaikkia ei kuulla samalla tavalla. Osa kokee ihan suoraa syrjintää tai vihapuhetta. Mutta ennen kaikkea sen eteen pitää tehdä töitä, jotta se yhdenvertaisuus oikeasti on mahdollista ja voi toteutua.  

Yhdenvertaisuus voi oikeasti tuntua jotenkin sellaiselta haastavalta käsitteeltä. Mistä kulmalta sitä voisi lähteä tarkastelemaan? Omasta toiminnasta sellainen hyvä on tarkastella sitä nykytilannetta. Missä me mennään tällä hetkellä? Ja tunnistaa se, että meidän katse on aina jotenkin vähän rajoittunut. Me tavallaan havainnoidaan usein niin kuin luontaisesti tietenkin sitä siitä omasta näkökulmastamme käsin ja tunnistetaan ne, mitkä meidät sulkee ulos tai kutsuu sisälle. Mutta sille on niin kuin tarvetta, että se tehdään laajemmin. Kuullen tarkastellaan sitä omaa ympäristöä. Keitä täällä on? Jos se nyt on vaikka nuorisotalon toimintaa esimerkiksi, että keitä meillä oikeasti käy? Että jos me sanotaan, että kaikki on tervetulleita, mutta käykö täällä vaikka rodullistettuja nuoria tai ei-valkoisiksi rodullistettuja nuoria? Tai käykö meillä vaikka nuoria, jotka tarvitsevat liikkumisen apuvälineitä? Tai se voi olla moni tällainen asia. 

Ja sen sijaan, että lähtee eläytymään sitten, kun huomaa että joitain ihmisiä sieltä ehkä puuttuu tai että se on ehkä aika tietyn näköistä se porukka joka siellä käy, niin rohkeasti ottaa selvää. Kysyy, kysyy niiltä, jotka sen asian tuntee, sen parissa joko tekee töitä tai itse vaikka kuuluu johonkin vähemmistöön. Että mitä sä näet kun sä tuut tänne? Minkä takia tää olisi houkuttelevaa toimintaa sulle, mikä sua täällä voisi kiinnostaa? Ja se kysyminen avartaa kyllä hyvin helposti sitä näkökantaa löytää ja tunnistaa niitä asioita, mitkä jollekin toiselle on esteitä. Ne voi olla tosi konkreettisia asioita. Se voi olla, että no teillä on tossa toi kynnys, jonka yli mä en pääse tänne. Tai se voi olla se, että mä en tiedä voinko mä tulla sinne ilman että mun tarvitsee pelätä, että mua vaikka haukutaan tai muhun kohdistuu rasismia. Tai ne voi tietenkin olla hyvin monenlaisia ne asiat. Ja tietyllä tavalla se täytyy tehdä aina suhteessa siihen omaan tilanteeseen ja omaan toimintaan se tarkastelu. 

Mä ajattelen, että nuorisotyö, miltä se voisi näyttää on se, että siellä on moninaisia nuoria, siellä näkyy se rikkaus, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on jo totta. Mutta se näkyy sellaisella tavalla, että siellä on nuoria, jotka oikeasti voivat toimia eri rooleissa aktiivisesti, jotka kokevat oikeasti kuuluvansa mukaan siihen toimintaan, haluaa vaikuttaa siihen toimintaan. Ja varmasti niin kuin todellisuutta on se, että se toiminta ei jotenkin ole sellaista, että ei olisi mitään syrjintää tai ei olisi mitään esimerkiksi vihapuhetta, tai ei olisi mitään vastaavaa, mutta siihen osataan puuttua ja reagoida. Osataan tehdä ennaltaehkäiseviä toimia, jotka luovat ryhmädynamiikkaa, antaa niitä taitoja nuorille toimia keskenään, yhdessä ja rakentavasti. Niin sellaisia asioita. Mutta se, että toiminta olisi sellaista, minkä nuori voi kokea omakseen ja voi kokea, että tulee nähdyksi ja tulee kuulluksi, yksilönä ja omana itsenään. Ilman, että tarvitsee edustaa jotain tiettyä ryhmää tai toimia jonkun ryhmän sanansaattajana tai asiantuntijana. Vaan voi oikeasti aidosti käyttää sitä omaa osaamistaan ja toisaalta saada myös apua niihin omiin kysymyksiinsä, olivat ne sitten mitä tahansa.  

Kuva siirtyy Hannasta loppunäkymään. Lopussa on Rauhankasvatusinstituutin logo purppuralla ja alla tekstiä. Tekstissä sanotaan, että näkökulmasarjaa tukee Ulkoministeriön eurooppatiedotus.fi.