Viestintäsuunnittelija Jenni Leppänen: Yhdessä ja yksin – mistä ainesosista solidaarisuus koostuu?

Omenakausi oli parhaimmillaan. Keittiöön oli rakennettu omenasoselinjasto: yksi pilkkoo ja poistaa karat omenoista, toinen maustaa ja keittää soseen, kolmas purkittaa. Asutamme kuuden vuokra-asukkaan kanssa 1870-luvulla rakennettua puuhuvilaa. Kommuuniksikin tätä voisi kutsua, mutta emme varsinaisesti elä yhteistaloudessa eikä ketään meistä ole valittu tänne asumaan tiettyyn maailmankatsomukseen tai ideologiaan perustuen.

Jaamme kuitenkin usein arkea yhdessä ja osallistumme talon ylläpitämiseen vaadittaviin askareisiin, kuten pellettilämmitysjärjestelmän nuohoukseen, nurmenleikkuuseen ja lumitöihin. Mikään näistä tehtävistä ei onnistuisi meiltä yksin jo yksistään talon ja pihamaan suuren koon vuoksi. Jos joku päättäisi muuttaa pois, etsisimme laajennettuun perheeseemme uuden jäsenen.

Tällainen asumismuoto, jossa toisilleen aluksi vieraat ihmiset jakavat kodin yhteiset tilat ja suorittavat yhteiseen päämäärään tähtääviä taloustehtäviä, ei nykyaikana ole kovinkaan yleinen. Individualismin ja ydinperhekeskeisyyden ajassa tällainen asumistapa saattaa kuulostaa jopa radikaalilta.

Yhteisöasuminen on saanut minut ajattelemaan, mitä tarkoittaa yhteisöllisyys, ja vielä pidemmälle vietynä yhteinen hyvä tai solidaarisuus tässä koronan ja ilmastonmuutoksen, globalisaation ja suorituskeskeisen tehokkuusajattelun läpäisemässä ajassa – niin yksityisen piirissä kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Solidaarisuus ei ole terminä saatikka ajatuksena pelkästään unohtunut sointu vanhasta maailmasta. Kun Sitra kirjoittaa solidaarisuudesta yhtenä toivon kehityskulkuna, voidaan ehkä jo sanoa, että termin poliittis-ideologinen mielleyhtymä on haalennut ja siitä on tullut jälleen ajankohtainen yleissana.

Solidaarisuudessa on tavalla tai toisella ollut aina kyse liikkeestä, liikehdinnästä ja kestävän muutoksen luomisesta, johon tarvitaan enemmän kuin yksi ihminen. Toimittaja Chris Maisanon [1] mukaan yksilökeskeisen ajattelun täytyy taipua sosiologisen mielikuvituksen tasolle, sillä ainoastaan solidaarisuutta tukemalla ja luomalla rakennetaan luottamusta kollektiiviseen kykyymme muuttaa asioita yhteiskunnassamme.

Yhteisin ponnistuksin aikaansaaman muutoksen esteenä voidaan nähdä se, että eriarvoisuutta synnyttävät ja ylläpitävät rakenteelliset ongelmat käsitetään vain yksilötason haasteina, jolloin valtarakenteet jäävät väkisinkin pimentoon. Silloin ongelmia myös ratkotaan yksilön näkökulmasta esimerkiksi yksilön kulutustottumuksiin keskittymällä, henkilökohtaisilla terapiakäynneillä tai self-help -oppaisiin uppoutumalla.

Esimerkiksi työnhaussa ihminen saattaa turhaan etsiä itsestään syytä hylättyyn haastattelukutsuun silloin, kun kyse onkin ollut rakenteellisesta syrjinnästä; rekrytointi siirtää työhakemuksen nimeen perustuvien ennakkoluulojen perusteella paperipinkan pohjalle. Omenapuu tuottaa mätiä omenia, jos emme muista tarkastella myös sen juuria. Mätä systeemi saa tilaisuuden kukoistaa, jos sivuutamme ongelman laajemman sosiaalisen kontekstin, kirjoittaa aktivisti ja varhaiskasvatustieteen professori Bill Ayers. [2] 

Edellä mainitut yksilölähtöiset ongelmanratkaisukeinot tai itsehoitomenetelmät saattavat kuitenkin henkilökohtaisella tasolla olla avain onnistuneeseen aktivismiin, enkä halua missään tapauksessa vähätellä niitä. Itsestään huolen pitäminen on olennaista toiminnassa, kuten mustan feministikirjailijan Audre Lorden kuuluisa sanonta kuuluu: ”Caring for myself is not self-indulgence, it is self-preservation, and that is an act of political warfare”. [3] Henkilökohtainen on silloin totta tosiaan poliittista. 

Solidaarisuustyössä päämääränä ei ole pelkkä “hyvän” tekeminen. Hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö voivat parhaimmassa tapauksessa auttaa tarvitsevaa ja tarjota lisäresursseja niin sanottua yhteistä hyvää luovalle toiminnalle. Toimintoina niissä piilee kuitenkin ylhäältä alaspäin suuntautuvan avunantamisen sudenkuoppa: se antaa aikaansa tai rahaansa, joka nauttii etuoikeutetusta valta-asemasta ja se ottaa, joka kuuluu marginalisoituun ja sorrettuun vähemmistöön. Saajan rooli ei anna tilaa toimijuudelle. 

Toimijuutta on myös mahdollista kannatella. Toisten hienovarainen tukeminen, kuten journalisti Laurie Penny asian ilmaisee, on Pennyn mukaan yksi menestyksekkään (queer)aktivismin salaisuuksista. [4] Hienovaraisella tukemisella Penny viitannee samaan asiaan kuin kirjailija Pontus Purokuru kirjoittaessaan: ”Sorretut auttavat itseään ja kehittävät voimaansa. Muut voivat tukea alistettuja tässä – sitä on solidaarisuus.”[5]

Solidaarisuudessa on siis kyse aktiivisesta toimijuudesta ja siihen sisältyy läheisesti emansipaation tai voimaantumisen käsite, jolla tarkoitetaan vapautumista holhouksesta ja eriarvoisuudesta. Aiemmin Rauhankasvatusinstituutissa koulutussuunnittelijana toimineen Liban Sheikhin mukaan erityisesti ”poliittiset toimijat tarjoilevat voimaantumista ratkaisuna eriarvoisuuteen niin puheissaan kuin erilaisten hankkeiden muodossa.” Sheikh korostaa, että on kuitenkin tärkeä ymmärtää, että kukaan ei voi voimaannuttaa ulkopuolelta ketään toista. Rakenteet voivat sen sijaan tukea voimaantumista. ”Voimaantuminen on mahdollista vain ympäristön muutoksen kautta, ja se tapahtuu, kun ihmisille mahdollistetaan välineet toimia ja kehittää elämäänsä toiveidensa mukaiseen suuntaan.” [6] 

Puhumme usein liittolaisuudesta antirasistisen kasvatustyön, sateenkaarivähemmistöjen oikeuksien puolustamisen ja toimintakyvyltään moninaisten ihmisten kokeman syrjinnän kitkemisen yhteydessä. Hyväksi liittolaiseksi kasvetaan, kun puolustetaan hyökkäyksien tai syrjinnän kohteeksi joutuvaa kanssaeläjää tai ryhmää ja ajetaan heidän etujaan. [7] Hyvä liittolaisuus on lisäksi jatkuvaa toimintaa ja oppimista, kirjoittaa transaktivisti Valo Vesikauris [8]. Kuulostaako tutulta? Onko niin, että liittolaisuus on päivitetty termi sille, mitä joskus kutsuttiin solidaarisuudeksi, niin kuin Purokuru [9] liittolaisuuden määrittelee?

Ei siis ole yhteistä, muutosta aikaan saavaa toimintaa ilman jatkuvaa oppimista – ja toisaalta ajoittaista mokaamista. Kun tekee töitä esimerkiksi marginalisoituihin ryhmiin kuuluvien asiantuntijoiden ja yhteisöjen kanssa valkoisena valtaväestöön kuuluvana henkilönä, ei voi välttyä tekemästä virheitä. Yritän itse suhtautua (enemmän tai vähemmän epätäydelliseen) toimintaani näiden aiheiden parissa nöyrästi, vastuuta kantaen sekä kuunnellen heitä, joilla on suurempi asiantuntijuus ja kokemus aiheesta.

Solidaarisuus itsessään on Rauhankasvatusinstituutin perusajatukseen sisäänkirjoitettu termi. Jo instituutin varhaisvuosien pääsihteerinä Helena Kekkonen vahvisti solidaarisuuden ajatusta instituutissa. Hän työskenteli seitsemänkymmentäluvulla muun muassa Sörnäisten vankilassa vankien kanssa freireläistä pedagogiikkaa soveltaen. 

Kasvatusfilosofi Paulo Freiren sorrettujen pedagogiikan ajatus perustuu siihen, että oppijan oma toimijuus sekä keskinäinen dialogi ovat keskiössä pedagogisissa prosesseissa. Yhteiskunnallinen tiedostaminen oli Freirelle tärkeä kasvatuksen tavoite: yhteiskunnalliset ongelmat voivat antaa motiivin oppimiselle ja ne voidaan yrittää ratkaista oppimisen keinoin. 

Kasvatuksella voi parhaimmillaan olla merkittävä rooli sellaisen maailman uudelleenrakentamisessa, jossa ihmisten suhde koko planeettamme hyvinvointiin on solidaarisuutta rakentava ja kokonaisvaltaisesti vastuullinen, luonnon hyvinvointia unohtamatta. Ei ole yhdentekevää, miten esimerkiksi luokkahuoneissa käsitellään sosiaalisesti rakentuneita maailman ilmiöitä ja annetaan tilaa pohtia ja kyseenalaistaa näitä turvallisesti, rakentavasti ja uutta luoden. 

Jotta meillä olisi Freiren vaatimaa aitoa dialogia, tarvitsemme turvallisempia, luovia tiloja keskustelun käymiseen – tiloja, joissa tunnistetaan vallan ja sorron mekanismien toimintalogiikka. Sillä ainoastaan tällä tapaa voimme luoda luottamukseen perustuvaa, kestävää muutosta yhteiskunnassa emmekä vahvista vallalla olevaa epätasa-arvoa. 

Kun astumme hiljalleen koronanjälkeiseen aikaan yhteiskunnassamme, voimme omenatalkoiden lisäksi alkaa avata oman kotimme ovia myös erilaisille yhteisöllisyyttä tukeville toiminnoille – lukupiireille, runoilloille, urbaaneille maanviljelytalkoille. Mutta luoko yhdessä tekeminen solidaarisuutta vai tarvitaanko siihen jotain muutakin? Kaikenkirjavien yhteisprojektien tai hyvänmielen talkoiden voimalla ei välttämättä vielä muuteta mitään. 

Toiset mukaan ottava, voimaannuttava, oppiva, organisoitunut ja henkisiä ja fyysisiä voimavaroja vaaliva toimintakulttuuri sekä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen perustuvat lähiyhteisöt voivat sen sijaan parhaimmillaan toimia kasvumultana yhteiselle ja oivaltavalle toiminnalle, josta voivat versoa vähän suuremmatkin vallankumoukset. Vaikka toimintasi olisi erityisesti jollekin tietylle ryhmälle suunnattua, on lukuisia eri tapoja tehdä yhteistyötä myös laajempana rintamana ja samalla yhdistää voimia suuremman vaikuttavuuden aikaansaamiseksi. 

Kun meillä on yhteisön ja liikkeen tuki sekä avoimeen ja rakentavaan dialogiin perustuva kulttuuri, voimme ulottaa kollektiivisen energiamme kotiemme seinien ulkopuolelle, edistää yhteisin voimin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, vaatia päättäjiltä toimia, jotka pitävät huolta planeetastamme ihmisineen ja vähän kerrallaan uudelleenkirjoittaa yhteiskunnan epätasa-arvoistavat ja ympäristöä tuhoavat lait, säännöt ja normit.