Toimittaja Auli Viitala: Koulussa on luokkia, uskokaa tai älkää

Isoäitini Aino Kainulainen (1925–2005) oli kansalaiskoulun opettaja ja peruskoulussa sitten ala-asteen luokanopettaja. Hänen mielestään opettajan piti “puhua kauniisti ja pukeutua kauniisti”. Noihin aikoihin kauniisti puhuminen tarkoitti huoliteltua yleiskieltä eli esimerkiksi murteesta luopumista ja kauniisti pukeutuminen silitettyjä, istuvia ja peittäviä vaatteita.

Aino-mummo tiedosti edustavansa koulutettua keskiluokkaa. Koulun ääneen lausuttunakin yhteiskunnallisena tavoitteena oli kasvattaa keskiluokkaa ja edistää koulutusmyönteisyyttä, ja oppilaiden kasvattaminen keskiluokan käytösnormeihin oli edellytys sosiaaliselle nousulle. Opettajattaren olemus, niin puhe kuin pukeutuminenkin, toimi mallina, jota noudattamalla olisi mahdollistaa saavuttaa samanlainen, arvokas asema.

En usko, että mummoni koskaan kyseenalaisti silloisen koulun ihmiskuvaa, jossa yhteiskuntaluokat olivat arvojärjestyksessä ja ahkeruudella ja sääntöjä noudattamalla oli mahdollisuus nousta ylöspäin. Tietystä näkökulmasta ajatus ei ole ollenkaan vanhentunut, sillä yhä edelleen koulun tehtävä on näyttää kaikille lapsille, mitä kouluttautumisesta seuraa ja että sitä kannattaa tavoitella. Lapsille täytyy opettaa sellaisia normeja, joita yhteiskunnassa arvostetaan, jotta he pärjäävät elämässään.

Ja kuitenkin samaan aikaan lapset ovat tulevaisuuden yhteiskunnan uudistajia ja rakentajia. Heitä pitäisi kasvattaa arvioimaan kriittisesti kaikkia eriarvoistavia rakenteita; muuten emme yhteiskuntana edisty. Se tarkoittaa myös yhteiskuntaluokkiin liittyvien rakenteiden tunnistamista. Koska koulu on vallankäyttäjä, joka määrittelee etenkin sen, mikä on tulevaisuudessa mahdollista, sillä on erityinen vastuu vahtia arvoja omien tavoitteittensa ja käytäntöjensä takana.

Nimittäin keskiluokka ei ole parempi kuin työväenluokka eikä sitä ole syytä nostaa jalustalle. Keskiluokan arvot ja käytöstavat ovat sosiaalinen normi, mutta moraaliseksi kompassiksi keskiluokasta ei ole. Sosiaalisten normien eettisyys pitää punnita, ei omaksua sellaisenaan.

Valitsin tämän tekstin keskiöön kaikesta kasvattamisesta peruskoulun, koska siellä, toisin kuin päiväkodissa saati kodeissa, on luokkayhteiskunta harvinaisen selvästi näkyvillä. Ylivoimainen enemmistö koulun aikuisista on suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja kuuluu siten vahvasti keskiluokkaan. Oppilaat taas tulevat peruskouluun kaikista yhteiskuntaryhmistä, vaikkakin tässä on eroja asuinalueiden välillä, etenkin suurimmissa kaupungeissa, joissa ns. koulushoppailu on koulutetulle väelle helppoa.

Perusopetuslaki on rahan suhteen yksiselitteinen: opetus on kokonaisuudessa maksutonta ja rahaa ei saa perheiltä pyytää mihinkään. Opetushallituksen ohjeet ovat tarkat ja käytännölliset. Silti käytännöt vaihtelevat tyrmistyttävän paljon. On tuiki tavallista, että ruotsin ryhmän teatterireissulla on “omavastuu” tai liikuntapäivänä voi osallistua lasketteluun, jos maksaa itse hissilipun.

Tästä on mahdotonta saada tilastotietoa, koska virallisesti yksikään koulu ei voi jättää ohjeita noudattamatta. Kun kirjoitin Ylelle kolumnin aiheesta, sain kuulla vyörynä vanhempien kokemuksia siitä, että monessa koulussa raha liikkuu säännöllisesti ja ikään kuin myönnytyksenä sanotaan, että vähävaraiset voivat pyynnöstä saada vapautuksen maksuista. Mitään maksuvapautusta ei laki tunne; koulussa ei yksiselitteisesti saa kerätä rahaa keneltäkään. Peruskoulu on kokonaan maksuton julkinen palvelu, myös valinnaisaineet, myös retket ja luokkaretket. Eväätkin tarjoaa koulu. Ikävä kyllä maan tapa tuntuu olevan, että valtaosa opettajista pitää pientä rahankeruuta harmittomana ja kätevänä tapana tehdä jotain, mihin muuten ei olisi varaa. On yksittäisten vanhempien aktiivisuudesta kiinni, vaaditaanko koulua tästä tilille.

Kuulun itse kulttuuriseen keskiluokkaan, tulenhan opettajasuvusta, joten minulla on tyypillistä keskiluokkaista pokkaa avata suuni, jos en jostain koulun käytännöstä pidä. Olen kuitenkin sairauden vuoksi syrjäytynyt työelämästä ja minulla on heikot mahdollisuudet kohentaa asemaani, joten taloudellisesti minua voi kuvata “syrjäytyneeksi”.

Köyhyyteen liittyy usein häpeää, pelkoa tai muita vaikeita tunteita, joita on koulussa vaikeaa tuoda julki. Lapset tai heidän perheensä eivät käytännössä koskaan kerro, että ei ole kahta tai kymmentä euroa tähän hätään. Useamman kympin reissusta lapsi ei ehkä edes kerro kotona, sillä lapset oppivat nopeasti, millainen hyvä heille kuuluu ja mikä ei. Jos raha on koulun arjessa säännöllisesti läsnä tavalla tai toisella, osattomuus kertautuu, mikä on erityisen traagista siksi, että koulun varsinainen tavoite on tasata taustoista johtuvia eroja eikä lisätä niitä.

Osattomuuden kokemus on paljon euroilla mitattavaa arvoa suurempi. Sillä on kauaskantoiset seuraukset, minkälaisten asioiden ihminen katsoo kuuluvan omien mahdollisuuksiensa piiriin. Tämä koskee yksilöitä ja heidän elämänpolkujaan ja henkilökohtaisia valintoja, mutta se näkyy myös koko yhteiskunnan tasolla. Vahvat ja vaikutusvaltaiset eli keskiluokka ja eliitti käyttävät poliittista valtaa ja äänestävät, kun taas työväenluokkaan ja köyhyyteen liittyvä osattomuus aiheuttaa voimattomuutta ja kokemusta siitä, että vaikutusmahdollisuudet ovat olemattomat.

***

Ilmiö on tuttu vanhempainyhdistyksistä, joiden tehtävä olisi madaltaa kynnystä kotien ja koulun yhteistyöhön, mutta jotka ovat pullollaan keskiluokkaisia, ydinperheiden äitejä. Siksi toiminta näyttäytyy pikemminkin sisäpiiriläisenä kuin kutsuisi myös ne mukaan, jotka kokevat koulun edustaman maailman vieraammaksi itselleen ja oikeasti voisivat tuoda yhteistyöhön uusia näkökulmia.

Ongelmallista on, jos vanhempainyhdistys pitää päätehtävänään rahan keräämistä. Silloin toteutetaan tapahtumia, joihin ei voi osallistua ilman rahaa. Omien lasteni alakoulussa tällaisia olivat Kaamoshipat ja Helmimarkkinat. Ne vaativat paljon työtä ja ovat kauhean hauskoja, mutta niiden suunnittelussa ei oteta mitenkään huomioon sitä, että kun rahaa kerätään myymällä koululaisille herkkuja, leluja tai elämyksiä, vedetään jälleen kerran raja lasten väliin sen mukaan, kenellä on euroja ja kenellä ei. Viatontahan se olisi, jos sellaista tapahtuisi vain kaksi kertaa vuodessa, aina marras- ja helmikuussa, mutta totuus on, että lasten maailmassa kaikki se, mitä rahalla saa, on yhtä suuressa roolissa kuin aikuisillakin. Siksi meillä aikuisilla, niin vanhemmilla kuin opettajillakin, on erityinen vastuu toimia toisin ja näyttää, että hauskaa voi pitää ilman rahaakin.

Menin vanhempainyhdistykseen toiveikkaana, että siellä voitaisiin käydä vuoropuhelua vanhempien ja koulun välillä yhteistyön hengessä, kenties käsitellä myös asioita, joista olemme erimielisiä tai joihin toivomme muutosta. Läksin muutaman vuoden jälkeen pois pettyneenä. Yläkoulujen vanhempaintoiminta ei ole näyttäytynyt yhtään innostavammalta: aktiivit mainostavat sitä iloisena rahankeruuna. Arvoista ei kukaan ole koskaan sanonut sanaakaan, vaikka lapsemme käyvät koulua juuri sellaisten arvojen vuoksi, joiden puolesta voisi ilmaista työtä tehdäkin: tasa-arvon, yhteistyön, dialogin, kehittymisen, kasvun, oppimisen ja kulttuurin.

Syy rahan keräämiseen on toki kannatettava: niillä hankitaan palloja ja hyppynaruja välitunneille, teroitetaan koulun luistimet ja maksetaan bussiliput oopperan koululaisnäytökseen. Kaikki nämä lisäävät oppilaiden tasa-arvoa, sillä kaikki pääsevät mukaan. Se on arvokasta, mutta on se myös vähän irvokasta, että tämä tasa-arvoistus toteutetaan niin, että vuoden kuumimpaan seurapiiritapahtumaan Kaamoshippoihin pääsevät vain ne, joilla on varaa lippuun.

***

Niin vanhempaintoiminnassa kuin muutenkin koulussa vaikuttaa poliittisuuden pelko. Kun olen kysynyt, voisiko perheiden erilaiset tilanteet ottaa huomioon, olen joka kerta saanut vastauksen: “Kuulostaa vähän liian poliittiselta.” Tämä kielii yksilökeskeisesti ajatusmallista, jonka mukaan taloudellisen tasa-arvon edistäminen on “vasemmistolaista”.

Tämän näkökulman on aika väistyä, ja ennustankin sille loppua jo lähivuosina. Minun kouluaikanani 1980-luvulla koulussa tavoiteltiin kyllä tasa-arvoa mutta ei lotkautettu korvaa syrjinnälle esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai etnisen alkuperän vuoksi. Feminismiä olisi pidetty “vähän liian poliittisena”, suorastaan radikalismina. Aino-mummon kouluaikana lukivaikeuksia yritettiin korjata häpeärangastuksilla. Nykyään tiedetään paremmin.

Viimeinen asia, josta mummon kanssa puhuin hänen kuolinvuoteellaan, oli kiltteys. Mummo toivoi itse olleensa kiltti ja että me jälkeenjääneet olisimme kilttejä. Mietin myöhemmin, mitä kaikkea kiltteys, tuo hieman jo vanhanaikainen sana, mummolle mahtoi merkitä. Minulle oikeudenmukaisuus on tärkeämpää kuin sopu. Ehkä kiltteys voi tarkoittaa molempia tai kumpaa vain? Tuskin ainakaan nöyristelyä auktoriteettien edessä. Sellaista ei kukaan arvonsa tunteva opettaja edellyttäisi.