Kasvatuksen tarina Suomessa on kertomus optimismista.
Rauhankasvatusinsituutti sai alkunsa keväällä 1981. Olin tuolloin kuusivuotias. Voi siis sanoa, että olemme samaa sukupolvea. Toisesta maailmansodasta oli kulunut vain 36 vuotta.
Yhdistys sai aikalaiskuvausten mukaan syntynsä siitä oivalluksesta, että rauhankasvatus oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja aika oli kypsä vakiintuneemmalle toiminnalle. Ajateltiin, että oli perustettava opisto. Siksi yhdistyksen nimeksi tuli Yrjö Kallisen Rauhanopiston Kannatusyhdistys, pari vuotta aiemmin kuolleen sosiaalidemokraattisen poliitikon ja rauhanaatteen puolestapuhuja Yrjö Kallisen mukaan. Tuohon aikaan opistoja nimettiin suurmiesten mukaan, eikä aina osattu ihmetellä tarpeeksi, miksi miehet niin itsestään selvästi asetettiin jalustalle. Sellainen oli synnyinympäristömme, minun ja Rauhankasvatusinstituutin: tasa-arvoon pyrkivä, eteenpäin katsova, edistysuskoinen, paljon arvokasta rakentava, mutta nykynäkökulmasta myös kömpelö. Opistoa ei koskaan syntynyt, mutta luotiin ketterämpi, verkostomaisempi rakenne, jolla vaikuttaa kasvattajiin heitä kouluttamalla ja heitä tukemalla.
Syntymäaikaamme vaikutti useita edellisten vuosikymmenten ilmiöitä. 1960-luvun nuorisokulttuurinen maisema synnytti tai vahvisti monia sosiaalisia liikkeitä. Yksi niistä oli rauhanliike. Näitä uusia liikkeitä luonnehti hierarkioiden karttaminen, toimiminen puoluepolitiikan ulkopuolella ja taitava median käyttö.
1970-luvulla luotiin suomalainen hyvinvointivaltio. Sen arvostetuinta antia on vuosikymmenen alussa rakenteensa saanut peruskoulujärjestelmä. Myös muuta koulutusjärjestelmää uudistettiin. Suomalainen hyvinvointivaltio loi koulutusyhteiskunnan, ja koulutusyhteiskunta osaltaan rakensi hyvinvointivaltiota.
Kasvatuksen tarina Suomessa on kertomus optimismista, uskosta siihen, että koulutukseen panostamisella huomisen maailma on parempi, turvallisempi ja vauraampi kuin tänään. 1970-luvulla vastikään teollistunut Suomi otti jo askelia kohti palveluyhteiskuntaa, mutta vaatimattomat olot olivat monella vielä tuoreessa muistissa. Vaikka peruskoulu ja kasvatusjärjestelmän uusiminen oli kansallinen ponnistus, se ei ollut mikään nationalismiin koteloitunut projekti. 1970-luvulla puhuttiin paljon kansainvälisestä solidaarisuudesta ja rauhankasvatuksesta.
1970-luvun opetussuunnitelmien eetosta on luonnehdittu kasvatukseksi globaaliin vastuuseen. Tämä näkökulma ohjasi myös minun kouluvuosieni alkua ja Rauhankasvatusinstituutin alkuvuosia. Vuonna 1983 annettu peruskoululaki kuvasi toisessa pykälässään peruskoulun tehtäväksi oppilaan persoonallisuuden kehittämisen ja työelämän ja ammatinvalinnan kannalta keskeisten taitojen opettamisen, mutta korosti myös, että opetuksen tulee tukea ”kansallisen kulttuurin ja kansallisten arvojen sekä kansainvälisen yhteistyön ja rauhan edistämisen kannalta tarpeellisia valmiuksia sekä edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa.”
Siinä ne ovat yhdessä, suomalainen kulttuuri, rauha ja kunkin yksilöllisyys, julkilausuttuina päämäärinä – ei vastakkaisina, vaan saman kasvatusajattelun lähtökohtina. Kasvatus ja rauha, rauha ja kasvatus, nähtiin yhteenkietoutuneina. Sitä ne ovat edelleen.
Kasvatuksessa vanhempi sukupolvi siirtää nuoremmalle ne keskeiset taidot, tiedot, asenteet ja arvot, joita se pitää säilyttämisen arvoisena. Mutta ei pelkästään: kasvatukseen kuuluu lisäksi uuden rakentaminen ja kriittisen katseen herättäminen. Täytyy säilyttää ja uudistaa. Uudistaminen ei tietenkään ole vain valinta. Koska maailma muuttuu jatkuvasti, joudutaan jatkuvasti oppimaan uutta ja rakentamaan uusia tapoja suhtautua asioihin. Muuttuneessa tilanteessa törmätään myös konflikteihin, joita pitäisi pystyä ratkomaan rauhanomaisesti, vailla väkivaltaa.
Minulle itselleni paras kuvaus kasvatuksesta on kasvatustieteilijä Stephen Kemmisin luonnehdinta, että kasvatus tähtää siihen, että lapset ja nuoret voivat elää hyvin maailmassa, joka on elämisen arvoinen. Kasvatuksella on kahtalainen tehtävä, kehittää ihmisiä ja kehittää yhteiskuntia, maailmaa. Kasvatuksen ytimessä on siis osallisuuden tukeminen: että voisi olla jäsen jossakin isommassa kokonaisuudessa, jossa pystyy toimimaan. Rauhankasvattajille elämisen arvoisen maailman tärkein idea on rauha, jonka ytimessä on pyrkimys ja kaipuu oikeudenmukaisuuteen. Ilman näitä kahta asiaa ei ole sellaista yhteiskuntaa, jossa ihan jokainen voisi elää hyvin.
Rauhankasvatukselle keskeinen ajatustapa on jakaa rauha kahteen eri ulottuvuuteen. Ne myös antavat vähän erilaisen näkökulman siihen, mitkä ovat kasvatuksen tehtävät. Negatiivinen rauha on sodan ja väkivaltaisen konfliktin poissaoloa. Positiivinen rauha pitää sisällään aseellisen konfliktin poissaolon, mutta laajentaa näkökulmaa. Positiivinen rauha edellyttää sellaisten sosiaalisten ja taloudellisten tilanteiden luomista, jotka mahdollistavat ihmisten kukoistuksen. Positiivinen rauha edellyttää, että myös rakenteelliseen väkivaltaan puututaan ja luodaan reilut puitteet, joissa toimia. Positiivinen rauha onkin tarkoittanut ihmisoikeuksien toteutumista.
Rauhankasvattajat ovat eri tavoin miettineet sitä, mihin rauhankasvatus tähtää. Positiivinen rauha edellyttää sitä, että ihmiset voivat elää kunnioittavassa vuorovaikutuksessa keskenään. Suomalainen tutkija Tom Arnkil kuvasi vuonna 1983 rauhankasvatuksen tehtäväksi sitä, että ihminen voi olla ihmiskunnan jäsen. Se ei ole hullumpi kuvaus, sillä rauhankasvatuksen näkökulma on väistämättä globaali. Tehtävänä on ymmärtää ihmiskunnan sidokset toisiaan kohtaan ja toimia sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti. Näkökulmana siis on ihmisyys, jossa toimintaa haittaavat esteet on poistettu ja voidaan toimia yhdessä.
Voi ajatella näin: negatiivinen rauha on pysyvä tavoite, lanka, joka juoksee läpi rauhankasvatuksen historian sen kummemmin muuttumatta. Rauha on sodan poissaoloa. Sota on kauheaa. Meillä on velvollisuus poistaa yhteisen maailmamme kauheuksia, ja kasvatus on yksi tehokkain keino siihen. Väkivaltaa on vastustettava aktiivisesti sen eri muodoissa, olipa tämä yksilöiden välistä tai rakenteellista. Mutta jotta tämä on mahdollista, tarvitaan positiivista rauhaa eli yhteiskunnan rakentamista sellaiseksi, että se tukee positiivista keskinäisriippuvuutta ja yhteistoimintaa. Nämä pyrkimykset sijoittuvat aina johonkin yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen. Siksi muutokset ajassa heijastuvat myös rauhankasvatuksen toteuttamiseen.
Oma aikamme ei ole tästä poikkeus. Tämän ajan kehityskulut leimaavat myös tapoja toteuttaa rauhankasvatusta.
Kaikkeen kasvatukseen rakentuu optimismi siitä, että tulevaisuuden maailma voi olla parempi kuin tämän päivän maailma. Vaikka vääryys, nälkä, sorto tai väkivalta edelleen ovat arkea monelle, asiat ovat myös edenneet parempaan suuntaan. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman kasvatusta.
Tulevaisuuden maailmasta puhuminen edellyttää toivon kieltä. Mutta on myös analysoitava sitä, mikä tällä hetkellä kaipaa parannusta. Toivon kielen oheen tarvitaan kritiikin kieltä. Kasvatuksen muutos syntyy näiden kahden kielen yhteissoinnista.
Jotta voimme rakentaa maailman, joka olisi elämisen arvoinen kaikille, tämän päivän rauhankasvatuksessa on sitouduttava vahvaan antirasismiin. Tähän velvoittaa jo rauhankasvatuksen perintö, joka korostaa jokaisen ihmisen arvokkuutta. Myös kasvatuksellinen ihanne jokaisen mahdollisuudesta ihmisyyteen, kasvuun ja arvokkuuteen ajaa samaa asiaa. Rasismia tulee vastustaa myös siksi, että se on este rauhankasvatuksen tavoitteiden toteutumiselle: ihmisten väliselle positiiviselle keskinäisriippuvuudelle ja väkivallattomalle yhteistoiminnalle.
Yksi suurimmista haasteista on luoda puitteet erilaisuuden arvostamiselle. Tämä on sekä kansainvälinen että kansallinen tehtävä. Vaikka muuttoliikkeessä sinänsä ei ole mitään uutta, muuttoliike globaalista etelästä pohjoiseen on muuttanut sen, miltä maamme näyttää. Se Suomi, johon synnyimme, minä ja Rauhankasvatusinstituutti, esitti itsensä yksikulttuurisena ja unohti usein sisäisen erilaisuuden. Vähemmistöjen asema, vaikkapa saamelaisten, oli jälkikäteen tarkastellen kehno. Tarinaa voitiin ylläpitää niin kauan, kun se ei ollut laajamittaisesti näkyvää. 1990-luvulle tultaessa maahanmuutto lähti kasvuun, ja 2000-luvun mittaan ilmiöstä on tullut yhä merkittävämpi. Vuonna 2001 Suomessa eli Tilastokeskuksen mukaan 145 000 muualla kuin Suomessa syntynyttä ihmistä. Vuonna 2019 määrä oli 404 000. Heistä yli 100 000 henkeä on muuttanut Aasiasta ja vajaa 40 000 Afrikasta. Tämä on tehnyt rasismista ja kulttuurien välisestä kunnioittavasta kohtaamisesta entistä useampia koskevan kysymyksen. Erityisesti tämä näkyy nuorille.
Myös Euroopan reunalla oleva Suomi on muuttunut muun maailman muassa. Maailmasta on tullut entistä näkyvämmin globaalin keskinäisriippuvaisuuden maailma, jossa ei voi eristäytyä vaikka tahtoisi. Siksi myös rauhankasvatus on entistä tärkeämpää: juuri tämän keskinäisriippuvuuden kääntäminen myönteiseksi voimavaraksi on ollut rauhankasvatuksen tavoitteita.
Kunnioittavan keskustelun ja rauhanomaisen vuorovaikutuksen oppiminen on ollut osa rauhankasvatuksen perimää. Se on erityisen tärkeää tässä ajassa, jossa digitaaliset kulttuurit, vertaisvetoisuus ja sosiaalinen media ovat osa kasvatuksellista kehystä: tieto leviää sekunneissa, ja kukin saa viestinsä lävitse tuosta vain – harkitsematta tai harkiten. Tutkimuksissa on todettu, että sosiaalinen media voi luoda kaikukammioita, joissa samanhenkiset ihmiset voivat viestiä kaltaistensa kanssa. Digitaalisissa ympäristöissä puhetavat ovat myös muuttuneet.
Se on johtanut myös Suomessa keskusteluun vihapuheesta. Koska sanat ovat tekoja ja rauhankasvatuksen tehtävänä on rakentaa positiivista vuorovaikutusta, on kasvattajilla oltava keinot käsitellä vihapuhetta ja sitä ylläpitäviä ajattelutapoja. Termin sisältö on kuitenkin laventunut tarkoittamaan varsin monenlaisia asioita. Laajimmin sillä voidaan viitata mihin tahansa epäkunnioittavaan ja kiivaaseen viestintään. Itse varaisin termin suppeampaan käyttöön: vihapuhe on viestintää, joka lietsoo tai edistää tai oikeuttaa johonkin ihmisryhmään kohdistuvaa vihaa. Tätä määritelmää käyttää esimerkiksi Euroopan neuvosto. Vihapuhe voi siis olla myös rauhallista ja punnittua, mutta tähdätä silti jotakin ihmisryhmää vastaan. Siksi rauhankasvatuksen tulisi erityisesti kohdistua tähän vihapuheen ulottuvuuteen: rauhaa vastaan voidaan toimia kylmän asiallisesti. Ilmiön yleisyys tekee selväksi, että rauhankasvatuksen keskeiset tavoitteet, positiivisen vuorovaikutuksen ja dialogin rakentaminen, ovat entistä ajankohtaisempia.
Rauhankasvatuksen on pyrittävä toimimaan siten, että kiistojen sijaan luodaan yhteistyötä. Juuri tämän takia koululaitos on rauhankasvattajien pysyvän mielenkiinnon kohde: koulussa kohdataan koko ikäluokka, koulutus on demokraattisessa hallinnassa ja siellä on mahdollista luoda uudenlaista toimintakulttuuria. Koululaitoksen arvopohja on ollut läpi historiansa varsin yhtäläinen rauhankasvatuksen tavoitteiden kanssa. Koululaitoksen oheen tarvitaan kuitenkin myös vapaa-ajalla tapahtuvan oppimisen tukea, ja siksi myös nuorisotyön on oltava rauhankasvatuksen kenttä.
Edellä olen puhunut rauhasta ihmisten välillä ja rauhankasvatuksen tavoitteiden inhimillisyydestä. Se on osa perintöä, josta on pidettävä kiinni. Mutta näkökulmaa on laajennettava. Rauhan edistäminen voidaan ymmärtää pyrkimyksiksi, uskomuksiksi ja käytännöiksi, jotka auttavat rakentamaan myönteisiä suhteita toisiin ihmisiin, mutta myös ympäristöön. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin kuin kasvatusfilosofi Veli-Matti Värri. Hänen mukaansa ekososiaalisen sivistyksen rakentaminen on seuraava kasvatuksen iso kertomus. On siis rakennettava ymmärrystä siitä, miten oma toimintamme vaikuttaa ympäristöön, ymmärrettävä sekä yksilön että laajemmin elämäntapamme kiinnittyminen ekologiseen pohjaansa ja rakennettava kohtuullisuuden ja reiluuden hyveitä tukeva elämäntapa, jotta emme ahneuttamme tärväisi meille annettua planeettaa. Tämä näkökulma pakottaa uutuudellaan kysymään myös kriittisesti, miten olisi uudistettava aiempi kasvatuksen perintö.
Kun lukee tekstejä rauhankasvatuksesta, huomaa aika nopeasti niiden olevan ihmiskeskeisiä. Sellaiseen maailmaan me kasvoimme, minä ja Rauhankasvatusinstituutti, ihmisen maailmaan, jossa suurvaltojen ristiriidat jakoivat maailmaa. Ihmiskeskeisyys on toki ymmärrettävää, sillä läpi historian ihmiset ovat sotineet toisia ihmisiä vastaan. Tämä ymmärrys on keskeistä säilyttää, mutta sitä on laajennettava käsittämään myös ympäristön vaikutus. Luulen, että tässä on avain suurimpaan kasvatukselliseen muutokseen, jonka seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä näemme. Se tulee uskoakseni muuttamaan myös tapoja sanoittaa rauhankasvatusta. Kun Rauhankasvatusinstituutin seuraavia isoja juhlia vietetään, on ekososiaalinen sivistys elimellinen osa – lainatakseni YK:n entisen pääsihteerin Dag Hammarsjköldin puhetta – sitä ”lujaa perustaa, jonka turvin voimme yhdistää voimamme ja elää rauhassa keskenämme”.
Olemme saaneet elää neljän vuosikymmenen ajan, minä ja Rauhankasvatusinstituutti, Suomessa vailla sotaa. Väkivallan uhka ei silti ole poistunut yksilöiden maailmassa.
Rauhankasvatuksen tehtävä on pitää huolta siitä, että rauha säilyy, etteivät konfliktit muutu väkivaltaisiksi ja että ihmisillä on kyky aiempaa paremmin kohdata oman maailmansa ilmiöitä kriittisesti, mutta lämpimästi. Painajaiset on häivytettävä. Tämä on kasvatuksellinen haaste. Onneksi näyttää siltä, että suomalaisnuorten enemmistö jakaa rauhankasvatuksen keskeisiä lähtökohtia. Vuoden 2018 Nuorisobarometrissa 87 prosenttia nuorista oli samaa mieltä väittämästä, että nuorille on opetettava konfliktien ratkaisutaitoja. Eri mieltä oli vain kolme prosenttia. Vuoden 2017 Nuorisobarometrissa nuoret pitivät kaikkein tärkeimpänä taitona tulevaisuudessa pärjäämisen kannalta sosiaalisia taitoja. Yhdeksän kymmenestä taas piti suvaitsevaisuutta tärkeänä. Rauhankasvatuksen tavoitteet elävät myös tämän ajan nuorten arvoissa ja asenteissa.
Painajaisten hälventäminen on hieno tavoite. Mutta se ei vielä riitä rauhan rakentamiseen. Negatiivisen rauhan ohella tarvitaan positiivista rauhaa. Rauhan säilyttämisen ohella tarvitaan rauhan tekoja ja rauhan rakentamista. Siksi ”rauhankasvatus on yhdessä uneksimista”, Rauhankasvatusinstituutin entisen puheenjohtajan Helena Kekkosen sanoin. Huomatkaa hänen näkemyksensä, ettei kasvatus lähde yksilöistä ja hänen kukoistuksestaan, vaan yhteisöstä ja sen rakentavasta voimasta.
Kasvatuksessa on kyse toivon ylläpitämisestä ja toivon horisontin rakentamisesta. Minusta tänä aikana rauhankasvatuksen tulisi unelmoida yhdessä maailmasta ja Suomesta, joka on vapaa rasismista ja syrjinnästä; vihapuheen häviämisestä ja siitä, että löydämme keinot tulla toimeen sekä ihmisten että ympäristön kanssa
Rauha on päämäärä ja unelma, vastakohta väkivallan painajaiselle. Jotta sitä kohden voidaan päästä, vaaditaan kasvatusta. Siksi on luontevaa, että kasvatus on rauhanliikkeen keskiössä, mutta aivan yhtä luontevaa on, että rauha on jollakin tapaa kasvattajien huomion keskipisteenä. Väitän, että tämä on edelleen yhtä ajankohtaista kuin neljäkymmentä vuotta sitten – ja tulee olemaan myös seuraavina vuosikymmeninä.
Tomi Kiilakoski, FT, dosentti, varapuheenjohtaja, Rauhankasvatusinstituutti
Arnkil, Erik (1983) Rauhanvakaumus ja rauhankasvatus. Aikuiskasvatus 2/1983, 52–60.
Hammarskjöjd, Dag (2018) Puhe ”Yhdistyneiden kansakuntien päivän” konsertissa (24. lokakuuta 1960). Teoksessa Historian merkittävimmät kirjoitukset sodasta ja rauhasta. Helsinki: Into, 235–237.
Heinonen, Reijo E. & Kananen, Laura & Rantanen, Laura (2006) Uudistuva rauhankasvatus – elämän mahdollisuus. Rauhankasvatusinstituutti.
Johnson, David W. & Johnson, Roger T. (2005) Essential Components of Peace Education. Theory into Practice 44(4), 280–292.
Kekkonen, Helena (1993) Rauhan siltaa rakentamassa. Helsinki: Kirjapaja.
Kemmis, Stephen & Edwards-Groves, Christine (2018) Understanding Education. Singapore: Springer.
Peruskoululaki 476/1983.
Snauweart, Dale (2020) The peace education imperative: a democratic rationale for peace education as a civic duty. Journal of peace education.
Sumuvuori, Johanna (toim.) Rauhan ytimessä. Sadankomitea 50 vuotta. Helsinki: Into.
Värri, Veli-Matti (2018) Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
Antirasismi lähtee syrjimättömyydestä, mutta ei pääty siihen. Syrjintään puuttumisen lisäksi tulee kuunnella vähemmistöjä, joita asia koskettaa sekä antaa heidän johtaa muutosta.
Jotta oppilaista voi kasvaa vallitsevia ajattelutapoja kyseenalaistavia ja uutta luovia kansalaisia, heille täytyy antaa tähän mahdollisuus jo kouluaikana.
Chilessä on pitkin poikin vapaaehoisten pyörittämiä kouluja, joissa niin eläkeläiset kuin teinitkin jatkavat kesken jääneitä opintojaan, oppivat uusia taitoja ja keskustelevat kriittisesti yhteiskunnasta.
Päiväkodeissa riittää tekemistä, jotta kaikilla lapsilla olisi hyvä olla.
Opettajat ja varhaiskasvattajat, ansaitsisitte rauhan Nobelin.
Ei hätää, on aivan helppoa kohdata transihmisiä kunnioittavasti.
Our projects are mainly funded by the Finnish government. The most important funding partners are the Finnish Ministry of Education and Culture, the Ministry of Justice and the Ministry for Foreign Affairs as well as the Finnish National Agency for Education and the European Union.
An official partnership with consultative status has been established between UNESCO and the Peace Education Institute.
