Elämme poikkeuksellista ajanjaksoa, joka tulee jäämään historiankirjoihin. Koronaviruspandemian erottaa monista muista kriiseistä sen globaali luonne: virus on vaikuttanut jokaiseen maailmankolkkaan ja muuttanut kaikkien ihmisten jokapäiväistä arkea.

Viruksen leviämistä on hillitty rajoituksin, mutta on selvää, että muuntuva virus uhkaa meitä kaikkia niin kauan, kun se saa jatkaa leviämistään jossain päin maailmaa. Tästä syystä Euroopan unioni on pandemian alusta asti ponnistellut monenkeskisen yhteistyön ja kansainvälisen solidaarisuuden puolesta.

Viruksen leviämisen nopeus ja se, miten konkreettisesti se on uhannut kansalaisten henkeä ja terveyttä, on ravistellut meitä – päättäjiä, kansalaisia, tiedotusvälineitä – laajentamaan näkökulmaa ja huomaamaan, miten pieni maailma lopulta on. Koronavirus ei ole ainoa ylirajainen ilmiö tai kriisi, jonka ratkaiseminen vaatii kansainvälistä yhteistyötä.

Globaalit toimitusketjut, reaaliaikaiset tietoliikenneyhteydet, liikkumisen helppous, ilmastonmuutos ja maapallon herkkä ekosysteemi tekevät meidät valtavan keskinäisriippuvaisiksi. Mahdollista on, että pandemiasta kasvaisi monenkeskisen, sääntöperustaisen yhteistyön renessanssi ja uusi alku. Esimerkiksi Yhdysvaltain palaaminen Pariisin ilmastosopimukseen ja muihin yhteisiin pöytiin on myönteinen signaali.

Eräänlainen ajattelutavan muutos on käynnissä myös kehityspolitiikan saralla. Olen ensimmäinen kansainvälisten kumppanuuksien EU-komissaari, edeltäjäni ovat olleet kehityskomissaareja. Tehtäväkuvan muutos kertoo yhtäältä siitä, miten kumppanimme tahtovat tulla kohdatuiksi, ja toisaalta siitä, miten meillä on paljon yhteistä voitettavaa. Tai hävittävää, jos emme onnistu rakentamaan tulevaisuuden talouskasvua sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävälle pohjalle.

EU:n 126 kumppanimaata ovat moninainen joukko. Mailla on erilaisia kehityshaasteita ja kaikkein hauraimpia ovat ne, joita repivät konfliktit. Rauha on kestävän kehityksen ja osallistavan, inklusiivisen demokratian ennakkoehto.

Eräs yhteinen nimittäjä kumppanimailla kuitenkin on: ne ovat usein väestöllisesti hyvin nuoria. Esimerkiksi sisarmantereellamme Afrikassa, joka on Ursula von der Leyenin johtaman komission prioriteetti, yli 60 prosenttia mantereen väestöstä on alle 25-vuotiaita. Samalla kun Eurooppa harmaantuu, Afrikan mantereen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä.

Nuoret tulevat määrittelemään Afrikan yhteiskuntien tulevaisuuden. Siksi nuoret ovat EU:n tärkein kumppani kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseksi. Nuorten yhteiskunnallinen osallisuus ja se, että nuorilla on toivoa, on tärkeää myös vakauden ja rauhan rakentamisen kannalta. Näistä syistä olenkin valinnut nuoret yhdeksi oman työni painopistealueeksi ja päättänyt panostaa erityisesti koulutukseen. EU tulee kumppanimaissa kasvattamaan koulutuksen rahoitusosuutta seitsemästä prosentista kymmeneen prosenttiin.

Olipa kyse sitten koulutuksesta tai digitalisaatiosta, vihreästä kehityksestä tai demokratian vaalimisesta ja rauhan rakentamisesta, keskinäisriippuvuuksien maailma tarvitsee tasa-arvoisia kumppanuuksia.