Tekstivastine: Tarinoita aktivismista – Dakota

Videolla puhuu Dakota Demirbas. Video on Dakotan itsensä tekemä. Dakota seisoo valkoinen pipo ja musta t-paita päällään huoneessa, jossa on valkoiset seinät ja verhot.  

Dakota sanoo:  

Moikka! Mun nimi on Dakota Demirbas ja mä oon ilmeisesti aktivisti. Miks mä sanon ilmeisesti aktivisti on se, että mä en oo koskaan antanut itselleni sitä titteliä, että se on vähän niin kuin tullut toiminnan kautta, että just semmosta aktiivista toimintaa omien arvojen sanottamana ja semmosta niin kuin yhteiskunnalista vaikuttamista, niin sitä kun tekee aktiivisesti, niin saa nimikkeen “aktivisti”, ilmeisesti. 

Mä oon ollut tosi aktiivinen niin kuin LGBTQ+ -yhteisössä ja nyt esimerkiksi Suomessa ja oon jatkanut töitä tällä hetkellä Lontoossa, mikä on hauska asia, että ihmiset ajattelee, että miten pystyy tehdä aktivistityötä vaikka muualla maailmalla helposti, koska sillon yleensä ne arvot on kuitenkin samat ja se toiminta pitää pohjautua niihin omiin arvoihin niin se, että oot sä ihmisoikeusaktivisti tai transaktivisti Suomessa tai Lontoossa niin, se ei paljon poikkea. Mä en halua luokitella itseäni transaktivistiksi, koska mä koen, että se on taas pelkkä yksi lokerointi, että mä puhun vaan pelkästään transihmisyydestä ja niiden oikeuksista, mikä on tosiaan se mun päätavoite, on edistää arvoja, jotka ei oo tasa-arvossa, mutta se ei nimenomaan oo pelkästään transarvoja vaan semmosia enemmän ihmisarvoja, ja mihin mä oon nykyään keskittynyt tosi paljon viime aikoina, on sukupuoliroolit. 

Sukupuoliroolit mua kiinnostaa, koska mä oon huomannut itse, kun mä en ole mahtunut itse koskaan kumpaankaan lokeroon niin sen ulkopuolella eläminen ei oo ollut helppoa mutta samaan aikaan se oli itseasiassa aika vapauttavaa, koska aina kun mä kuuntelen ihmisten tarinoita tai ihmisyydestä, niin jokaisella on kokemus, että ei ole ollut jollain tavalla riittävä tai painolle riittävä tyttönä tai poikana, ja sitten meistä tulee miehiä ja naisia, ja pitää olla sitä ja tätä naisille laitetaan sellaiset raamit, että mihin kukaan ei pysty mahtumaan ja mikä ei ole realistinen ja miehille laitetaan myös semmoiset raamit. Sitten me yritetään loppuelämämme niihin rooleihin mahtua. 

Riittämättömyyden tunnehan sieltä tulee ja sitten sellainen turhautuminen siitä niin kuin roolissa eläminen, ne tuo tosi paljon sellaista turhauttavaa energiaa, ja sitten sitä kautta sitä pahaa oloa ja sitten sitä pahaa oloa puretaan ulkopuolelle, niin kuin toksinen maskuliinisuus. Niin mä koen, että sukupuoliroolit ei oo hyödyllisiä itse asiassa kenellekään. Mä koen, että sukupuoliroolit laittaa niin tiukan rajan omaan koko olemiseen, miten sun pitäisi pukeutua, käyttäytyä, olla, puhua, mihin sä kykenet, mihin sä et kykene, mitä sä saat tehdä tai mistä sä saat tykätä ja mistä et saa tykätä. Ja se rajaa niin paljon ihmisen täyttä potentiaalisuutta olla jotain, ja mä koen, että se on aika vanhanaikainen ja hölmö ajatusmalli, että me kasvatetaan meidän lapset tavalla perustuen niiden genitaalialueisiin eikä niinkään niiden yksilöllisiin tarpeisiin tai persoonallisuuteen tai ominaisuuksiin. 

Mä koen, että meitä ihmisiä niin paljon tavallaan jaetaan luokkiin ja sitten sitä helposti usutetaan luokkia toisiamme vastaan, että pelkästään sukupuoliroolit, huomaa, että tällainen feministisyys ja sitten se vastarinta on jo nostanut päätään tosi paljon ja se kaikki lähtee vaan siitä, että me alotaan erottelemaan ja keskitytään niihin enemmän niihin sukupuolieroavaisuuksiin, kuin niihin samanlaisuuksiin, ja me laitetaan jo niitä tavallaan eri joukkueita vastakkain jo ihan sieltä lapsuudesta asti, mikä on ihan tarpeetonta, että mulla on oma kokemus siitä, että mä pelasin fudista aina poikien kanssa. 

Mun kaikki kaverit oli poikia, koska mun maailma vaan kohtasi maskuliinisen maailman kanssa helpommin mutta sitten yhtäkkiä alettiinkin – ja ketään mun kavereita ei haitannut, ei kiinnostanut kuka mä olin, koska mä olin lojaali, hyvä tyyppi ja kiva kaveri niin se riitti. Mutta sitten aikuiset alkoi meitä erottelemaan sen takia, että mä olin tyttö. Ja  ei meistä lapsista kukaan ymmärtänyt, minkä takia mä en enää saisi pelata siinä joukkueessa jalkapalloa. 

Mutta nämä on asioita, mitä mä pyrin tuomaan esiin ja puhumaan niistä ja mä koen, että nyt, jos joskus meidän pitäisi kiinnittää huomiota niihin sukupuolirooleihin. Mikä rooli meille annetaan pelaa, esittää ja miten se vaikuttaa meidän koko yksilölliseen hyvinvointiin ja yhteiskunnalliseen hyvinvointiin. 

Kuva siirtyy Dakotasta loppunäkymään. Lopussa on iso Nuoret ja Rohekat logo, värikäs Frame, Voice, Report -logo, Fingon logo sekä Euroopan unionin logo tekstillä This project is funded by the European Union.