Romanihistorian kuukausi 2023
2023: Faktoja romanien historiasta ja tarinoita arjesta
Täältä löytyty kootusti kaikki vuoden 2023 romanihistorian kuukauden sosiaalisen median postaukset.
1.4.
Julkaisemme päivittäin huhtikuun ajan tarinan tai tietoa suomen romaneista ja heidän historiastaan.
Romanihistorian kuukauden takana on romaniaktivisti ja RKI:n varapuheenjohtaja Leif Hagert. “Halusin tehdä tämän, sillä suomessa käsitellään ainoastaan valkoisen Suomen historiaa. Romanien historia on myös suomen historiaa. Valtaväestö ei tunne historiaamme, mutta myöskään romanit eivät tunne sitä. Jotta ymmärtäisimme romanien nykytilannetta ja valtaväestön asenteita paremmin, meidän on myös ymmärrettävä historiallista kontekstia.
Kuinka osaamme kyseenalaistaa romanien kohtelua tänä päivänä, jos ei olla missään vaiheessa tehty pesäeroa historiaan ja tarkasteltu historian vääryyksiä? On tarpeellista hahmottaa romanien ja valtaväestön yhteiseloa aikojen kuluessa. Romanien asema voisi tällä hetkellä olla paljon parempi, mikäli viranomaiset ja osa valtaväestöstä olisi kohdellut romaneita toisin. Toisaalta romanit eivät olisi selviytyneet ilman ihmisiä, jotka eivät olisi tarjonneet apua sitä tarvittaessa.”
Romanihistorian kuukauden takana on halu ymmärtää ja hahmottaa suomen historiaa myös romanien näkökulmasta yhteisen historian sekä yhteiselon kautta. Vaikka useat kantaväestöön kuuluvat ovat tarjonneet romaneille apua läpi historian, ovat kunkin ajan hallitsijat suhtautuneet kiertävään romaniväestöön ennakkoluuloisesti.
Ajatus romanihistorian kuukaudesta on saanut inspiraationsa Yhdysvalloissa vietettävästä Black History Monthista, joka on saanut alkunsa jo vuonna 1970. Black History Month korjaa sitä epäkohtaa, etteivät mustat ole olleet osa yhdysvaltojen historiankirjoitusta, vaan historiaa on kirjoitettu ainoastaan valkoisesta näkökulmasta.
Kuukausi koostuu tarinoista ja historiallisista faktoista, joiden taustoittamisessa haluamme erityisesti kiittää Panu Pulman toimittamaa “Suomen romanien historia” -teosta sekä Jere Jäppisen toimittamaa “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria -teosta.
2.4.
Romanien alkuperästä ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta heidän on arveltu kielentutkimuksen perusteella lähteneen Intiasta 1000-luvulla useana eri ajankohtana.
Ensimmäiset maininnat romaneista Euroopassa on vuodelta 1311 Kreetan saarelta. Kirjallisten lähteiden mukaan romaneita on asunut Suomessa ainakin 1500-luvulta, jolloin Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan. Valtio ja kirkko suhtautuivat romaneihin alkuaikoina varsin kielteisesti. Heitä vainottiin ja heidät haluttiin sulkea ulos kirkon sekä valtion piiristä.
Politiikka vaihtui Suomen muuttuessa 1809 Venäjän suurruhtinaskunnaksi, jolloin romaneita haluttiin sulauttaa osaksi valtaväestöä ja heitä haluttiin valvoa. Vasta viime vuosisadalla romanien elinolojen kohentamiseen alettiin kiinnittää huomiota ja tässä romanien aktivismilla on ollut merkittävä rooli.
Suomalaisen yhteiskunnan rakennemurros alkoi 1900-luvun puolivälin jälkeen. Entiset maaseudun elinkeinot eivät enää elättäneet ja muuttoliike maalta kaupunkeihin alkoi. Yhteiskunnan muutos heijastui myös romaniväestöön ja suuri osa heistä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana romanien aineellinen hyvinvointi on parantunut, mutta murrosvaihe on edelleen voimakas. Romanihistorian kuukauden tarinat on kerätty tältä suurimman rakennemuutoksen ajalta 1950-70 -luvuilta, kun elinolot alkoivat muuttua.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
3.4.
”Olimme useana kesänä teltoilla Mäkkylässä. Telttapaikan lähistöllä oli puutarha-alue, jonka työntekijöiden kanssa teimme kauppaa, myimme käsitöitä ja povasimme. Kauppaa tehdessä myös tutustuimme toisiimme ja ystävystyimme.
Muistan kerran, kun työntekijät tulivat telttapaikallemme ja toivat mukanaan meille herkkuja työpaikaltaan: tomaattia, kurkkua ja salaatinlehtiä. Tomaatit ja kurkut olivat meille kyllä tuttuja, mutta salaatti ei. Aikuiset romanit luulivat, että salaatinlehdet oli tarkoitettu hevosille, kuulin heidän sanovan toisilleen romanikielellä vastaanottaessa tuliaisia ja nähdessään salaatit, että ”Onpa hyviä ihmisiä, he toivat hevosillekin syötävää.” Sinä päivänä hevosetkin söivät hiukan paremmin.”
4.4.
Romanien historia, jossa romaneita on syrjitty, mutta jossa heillä on ollut myös yksittäisiä suojelijoita, on yhtä pitkä kuin heidän historiansa Suomessa.
Ensimmäinen romaneihin kohdistunut laajempi vaino ajoittuu Kuningas Juhana III:n aikaan, jolloin hän kehotti puhdistamaan valtakunnan romaneista ja ajamaan heidät Norjaan vuonna 1577. 1600-luvun alussa kuningas Kaarle IX pelkäsi vakoojia ja kohdisti epäluulonsa erityisesti romaneihin sekä muuhun kiertävään väestöön. Samoihin aikoihin kuitenkin paikalliset hallitsijat, kuten Turun maaherra Otto Mörner (1608) tai prinsessa Cecilia (1577) myönsivät romaneille passeja ja suojeluskirjeitä, jotka helpottivat liikkumista valtakunnan sisällä.
Romanit niputettiin murhaajien ja pahoin tekijöiden kanssa samaan kastiin. Myös kirkko halusi sulkea romanit kristillisen yhteisön ulkopuolelle. Virallisen linja mukaan romaneja ei saanut haudata, eikä heidän lapsiaan kastaa, mutta tiedetään että esimerkiksi Sigtunan kirkkoherra kastoi romanilapsia 1500-luvun lopussa. Kastamattomat romanit koettiin ennustajanlahjoineen uhkana. Arkkipiispa Laurentius Petri julisti vuonna 1573 romanien olevan täysin epäkristillistä väkeä, joka ei halunnut kristillistyä, vaan valehteli, huijasi, rosvosi ja eli kiertolaiselämää. 1500-luvun lopussa romanilta kiellettiin kirkollisten palvelusten lisäksi myös sairaanhoito, eivätkä papit sallineet edes kristinuskoon kääntyneiden romanien osallistumista jumalanpalveluksiin.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
5.4.
Isä teki parhaimman vitsateltan, mitä tiedän. Rakentaminen aloitettiin aina etsimällä metsästä, johon myös teltat pystytetään, teltantekoon tarvittavat vitsat. Kun vitsat oli vuoltu, taivuteltu ja sidottu naruilla kiinni, niitä alettiin peittämään. Pääpuolelle laitettiin lakana, jotta se on valoisampi ja toiselle puolelle rakennettiin ovi viltillä. Lopuksi telttarakennelman yli vedettiin tervapaperi, joka piti teltan sisäpuolen kuivana ja lämpöisenä. Tervapaperia piti olla niin reilusti, että sitä jäi maahankin teltan sivuille. Kivet pitivät sen hyvin paikallaan. Oli sää minkälainen tahansa, teltassa oli hyvä olla. Siellä oli lämmin, ja jos satoi, niin se ropisi mukavasti vasten tervapaperiin. Siinä sai hyvin unen.
6.4.
Ruotsin valtakunnassa annettiin 24. marraskuuta 1637 Placat om Tartarens fördrifwande af landet eli niin sanottu hirttolaki, jossa kaikki romanit määrättiin poistumaan maasta vuoden ja yhden päivän kuluessa. Määräajan umpeutumisen jälkeen maassa tavatut romanimiehet sai hirttää ilman oikeudenkäyntiä, ja naiset ja lapset ajaa valtakunnan rajan yli. Laki, joka mahdollisti teloituksen ilman oikeudenkäyntiä oli todella kummallinen myös oman aikansa oikeuskäsityksen mukaan ja sitä lievennettiin vuonna 1642 kerjäläisasetuksessa.
Uuden lain mukaan maaherra sai rangaista kuolemalla niitä romaneita, jotka olivat syyllistyneet varkauteen tai muuhun sopimattomaan tekoon tai tihutyöhön. Tuomio ei tämänkään lain mukaan edellyttänyt oikeuskäsittelyä. Sanotaan, että tiedettävästi lakia ei sovellettu koskaan käytäntöön, mutta asiaa on vaikea todistaa, sillä ilman oikeudenkäyntejä romanien hirttämisestä ei tarvinnut tehdä dokumentaatiota. 1600-luvulla romanien asema alkoi parantua vähitellen, koska armeija tarvitsi jokaisen asekuntoisen miehen. Sotilaaksi ryhtyneen perhe siirtyi laillisen suojelun piiriin ja irtolaista uhannut pakkotyötuomio lieventyi. Tappomääräys kumottiin lopullisesti vasta 1748.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
7.4.
Meidän kylässä oli kylän kulkuri nimeltään Hugo. Hänellä ei ollut asuntoa tai liiemmin mitään omaisuutta, vain pyörä, jolla hän kulki kesät talvet neljän talon väliä, joissa hän sai asustella tarpeensa mukaan. Yksi noista talosta oli meidän talo.
Kun äiti kävi kaupustelemassa mökkien ovelta ovelle käsitöitä, kysyi hän samalla, olisiko mökissä ylimääräisiä vaatteita Hugoa varten. Kun Hugo saapui ovellemme, häntä odotti äidin pyytämät ja pesemät puhtaat vaatteet. Kun Hugo oli siistiytynyt ja vaihtanut puhdasta ylleen, istui hän ruokapöydän ääreen syömään ja alkoi siinä samassa kertoa runojaan. Kodissamme oli totuttu antamaan yösija sitä tarvitseville romaneille. Vaikka Hugo ei ollut romani, oli hän aina odotettu. Hän oli meidän monivuotinen kunniavieras.
Tuli milloin halusi, ei ilmoittanut, lapset odottivat hänen runojaan.
8.4.
Romaneista käytetyt termit “tattare” ja “tartare”, jotka juonsivat Pohjois-Saksan ja Tanskan kiertolaisia kuvaavista sanoista, vakiintuivat käyttöön Ruotsi-Suomessa 1500-luvulla. Mustalaista tai romania tarkoittava sana “zigenare” ilmaantui näiden rinnalle vasta 1600-luvulla. Romaneista käytettiin myös nimitystä “svart tattare”, josta mahdollisesti vakiintui käyttöön suomenkielinen sana mustalainen.
Vaikka romaneilla ei ole ollut vahvaa asemaa suhteessa pääväestöön, ovat he onnistuneet puolustamaan asemaansa vähemmistönä. Oikeus päättää omasta nimityksestä on hyvä esimerkki vähemmistön käytössä olevasta poliittisesta voimasta.
Kamppailua romani-sanan juurruttamisesta valtakieleen voi verrata esimerkiksi Yhdysvaltojen mustien käymään taisteluun halventavaa n-termiä vastaan tai Suomessa saamelaisten tekemään kamppailuun halventavan lappalainen-nimityksen poistamiseksi.
Monet romanit käyttävät itse itsestään nimitystä mustalainen, mutta tämä ei oikeuta yhteisön ulkopuolisia käyttämään sitä.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
9.4.
Monesti koulussa takana istunut oppilas repi kesken oppitunnin meidän romanityttöjen lettejä ja leikki ajavansa hevosta. Joskus leteistämme vedettiin niin kovaa, että pääsi itku. Tällöin opettaja ei vielä puuttunut asiaan, mutta jos joku meistä romanilapsista yritti pitää puolensa, opettaja puuttui välittömästi ja määräsi meidät romanilapset jälki-istuntoon. Kun muut oppilaat lausuivat meille pilkkaloruja romaneista, leikki opettaja aluksi, että hän ei kuullut niitä. Kun menimme kertomaan hänelle tästä, hän vastasi kylmästi ”tehän olette mustalaisia, te ette saa siitä suuttua.”
Näin kerran tuon opettajan puolisonsa seurassa. Siitä ohi kävellessäni moitin opettajaa hänen käytöksestä, johon hänen puolisonsa reagoi sättimällä opettajaa tämän huonosta käytöksestä ja kyseenalaisti ammatinvalinnan.
10.4.
Romaneihin on kautta aikojen liitetty epätoivottuja ominaisuuksia, kuten valehtelua, huijaamista, varastamista ja kiertolaisuutta, jotka ovat vahvasti stigmatisoineet romaneita – ja tekevät sitä yhä tänä päivänä.
Romaneita on ollut helppo syyttää rikoksista, joita he eivät ole tehneet. Jo 1600-luvulla ovat valtaväestön henkilöt jäädessään kiinni rikoksesta syyttäneet romaneita tehdyistä rikoksista. Vanhin löytynyt oikeustapaus käsittelee Sipoon kirkossa 1638 varastettuja verorahoja. Varkaudesta epäiltiin oikeudessa hyvin perustein lukkaria, mutta kun läsnä olleilta pitäjän miehiltä kysyttiin arviota siitä, kuka rahat oli vienyt, nostivat he esiin romanit. Heidän mukaansa Helsingissä varastelleet romanit olivat joulun 1637 aikoihin matkustaneet Sipoon pitäjän läpi ja he arvelivat myös verorahojen kadonneet romanien matkaan.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
11.4.
Lavatanseihin oli 21-vuoden ikäraja, mutta minä olin vasta 12 ja kova tanssimaan. Sisälle oli helppo luikahtaa, mutta siellä pysyminen oli haastavampaa, sillä poliisi kävi kymmenen aikaan tarkistamassa, että paikalla ei ollut alaikäisiä. Koska tiesin kellonajan, niin osasin varautua siihen ja piilouduin usein penkkien alle hetkeksi, että tarkistuskierros on ohi.
Kerran tanssilavalla oli tanssikilpailu. En tiennyt kilpailusta, mutta kuulin musiikin ja lähdin saman tien tanssilattialle. Kun kappale päätyi, Olavi Virta kertoi mikrofoniin tanssikisan ratkenneen ja että voittaja pari olimme me – minä ja ystäväni. Virta pyysi meitä voittajaparina antamaan näytön, eli tanssilattialla ei ollut muita kuin minä ja ystäväni. Tanssin pyörteissä emme huomanneet ajan kulkua. Kello oli kymmenen ja poliisit saapuivat tarkastuskierrokselleen. Minun siihen asti toiminut suunnitelmani, piiloutua penkin alle ei siis nyt onnistunut. Yksi poliiseista käveli luoksemme, laittoi suikkahatun taskuunsa ja kysyi ystävältäni, saako hän tanssia tanssin loppuun. Ystäväni suostui. Poliisi oli hyvä tanssija ja olin varma, että hän antaa minun jäädä tanssimaan. Kun tanssi päättyi, poliisi palasi ammattirooliinsa ja komensi minua lähtemään kotiin. Vaikka poliisi oli tiukka ja minua harmitti kesken jääneet tanssit, oli muisto lämmin.
12.4.
Moni Karjalan evakoista oli romani. Valtaväestön suhtautuminen evakohin oli monin paikoin epäluuloista sekä rasistista ja romanit joutuivat kaksinkertaisen syrjinnän kohteeksi. He olivat evakkoja ja kuuluivat vähemmistöön.
Hevosten takavarikoiminen armeijalle oli suuri ongelma romaneille, sillä monien elinkeino perustui hevosiin. Kun yhteydet Karjalassa tuttuihin taloihin menetettiin, joutuivat romanit turvautumaan entistä enemmän heihin ennakkoluuloisesti suhtautuviin viranomaisiin ja toisaalta sukulaisiin. Sodan aikana ja sen jälkeen elettiin korttitaloudessa ja säännöstelykorttien saanti oli sidottu kotipaikkaan ja kansanhuoltoviranomaisten kortistoihin. Monille romaneille tuotti vaikeuksia saada heille kuuluvia kortteja ja viranomaiset epäilivät tämän lisäksi erotyisesti romaneja säännöstelykorttien väärinkäytöstä.
Moni romanimiehistä palveli sodan aikana armeijassa ja jotkut naiset palvelivat lottina, mutta tästä huolimatta Eduskunnassa valmisteltiin jatkosodan aikana romanien leimaamista irtolaisiksi ja heidän saattamistaan työvelvollisuuden piiriin. Urho Kekkonen, joka toimi Siirtoväen keskuksen johtajana, aloitti vuonna 1942 julkisuudessa kampanjan, jonka tavoitteena oli romanien pakkotyöllistäminen. Kihniöön perustettiin pelkästään romaneille tarkoitettu pakkotyöleiri, johon romanimiehiä passitettiin irtolaisuuden perusteella pelkällä hallinnollisella päätöksellä. Pakkotyövelvoite ei kuitenkaan koskaan edennyt laiksi asti.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
13.4.
1800-luvun lopussa Suomen valtio yritti ensimmäistä kertaa sulauttaa romanit osaksi valtaväestöä. Tämän ajateltiin tapahtuvan tuhoamalla romanikieli erityisesti lasten kohdalla ja tätä varten ehdotettiin erityisten mustalaiskoulujen perustamista romanilapsille. Alkuvaiheessa näihin oli tarkoitus sijoitettaa ne romanilapset, joita heidän vanhempansa eivät toimittaisi tavallisiin kouluihin kotipaikkakunnallaan. Myöhemmin yleisen koulupakon tultua voimaan romanilasten koulukoteihin sijoittamista oli tarkoitus laajentaa. Koulujen tehtävänä oli erityisesti perinteiden katkaisu ja romanilasten “suojelu vanhempien mustalaisten vaikutuksilta”.
Ensimmäinen erityisesti romanilapsille tarkoitettu lastenkoti perustettiin vuonna 1953 ja myöhemmin niitä perustettiin lisää. Kotien tarkoituksena oli sekä tarjota suojelua sen tarpeessa oleville lapsille, mutta myös kasvattaa lapsia valtaväestön elämäntapaan ja kulttuuriin. 60- ja 70-luvuilla romanilapsia pakkohuostaanotettiin ja heitä kiellettiin puhumasta romanikieltä tai ylläpitämästä kulttuuriaan. Tämän kaiken tarkoituksena sulauttaa romanilapsia osaksi valtaväestöä.
Samaan aikaan valtio keräsi myös saamelaislapsia koulukoteihin, joissa harjoitettiin samanlaisia toimia. Tällaiset pakkoassimilaatiotoimet kertovat valtion tuon aikaisesta asenteesta vähemmistöjä kohtaan.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
14.4.
Muistan että mummo ja vaari asuivat pienessä saunakamarissa, kun olin pieni tyttö. Saunakamari näytti kauniilta. Se oli keltainen puurakennus valkoisilla ikkunapielillä.
Mummo ei pystynyt liikkumaan. Hän oli sairas. Kutsuivat sairautta nivelreumaksi.
Vaari hankki heille sängyn, jotta mummollakin olisi parempi olla.
Sängyn myötä tilanne kuitenkin paheni entisestään – sängyn mukana tuli lutkoita. Lutikat valtasivat hetkessä pikkuruisen rakennuksen. Niitä oli joka paikassa, niitä näki kävelemässä seiniäkin pitkin. Edes myrkyttämisellä niistä ei päässyt eroon.
Koska mummorukka ei pystynyt liikuttamaan käsiä tai jalkoja, ei hän kyennyt hätistelemään päällään vaeltavia luteita pois. Viisi vuotta mummo kitui noissa olosuhteissa, kunnes tuli reumakuume, ja sairaalareissu. Sairaalareissu päätyi kunnalliskotiin, jossa he kerkesivät elää paremissa olosuhteissa ja avun piirissä vain noin viikon. Sitten mummo nukkui pois.
15.4.
Romanit alkoivat järjestäytyä ja saada ääntään kuuluviin toisen maailmansodan jälkeen ja vuonna 1946 sisäasiainministeriölle jätettiin 346 romanin allekirjoittama kirjelmä mustalaislähetystä vastaan.
Suomen romanien asema alkoi ensimmäistä kertaa näyttäytyä “rotukysymyksenä” 60-luvulla, joka yllätti valtion virallisen romanipoliittisen elimen. Erityisesti ruotsalainen lehdistö painosti Suomea asiasta ja suomen ruotsinkieliset lehdet tarttuivat tähän. Myös Kirkko ja kaupunki esitti -64 kysymyksen “elävätkö suomen romanit apartheidissa”, johon alettiin yhä enenevässä määrin vastata myöntävästi.
Vuonna 1969 Lappeenrannassa järjestettiin tiettävästi ensimmäinen romanimielenosoitus, jossa vaadittiin mm. syrjinnän kieltämistä lailla sekä asuntoja, työtä ja koulutusta.
60- ja 70-lukujen tasa-arvoisempi ilmapiiri, romanien aktivismi ja uudenlainen vähemmistöajattelu alkoivat tuoda konkreettisia muutoksia romanien arkeen. Tärkeitä olivat romanien syrjinnän kieltänyt laki vuodelta 1970 sekä 1975 laki romanien asunto-olojen parantamisesta. Lehdistössä romaneille alettiin peräämään yhtäläisiä oikeuksia kuin valtaväestöön ja “vähemmistö ongelmaa” alettiin kääntää “enemmistöongelmaksi” ja kysymykseksi syrjivistä rakenteista.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
16.4.
Oli kesäinen päivä ja hyvä ilma lähteä myymään käsitöitä ovelta ovelle. Saavuin pienen mökin pihaan, jossa ulko-ovi oli auki. Sisältä kuului lapsen kiukuttelua. Hänen äitinsä yritti hiljentää lapsen pelottelemalla: ”Nyt kun tulee mustalaiskuorma, minä annan sinut heidän mukaan. He ovat todella ilkeitä ja julmia lapsille. Sitten loppuu sinunkin kiukuttelusi.”
Silloin minä koputin ovenkarmiin. Lapsen äiti ymmärsi, että kuulin hänen sanomansa. Hän sanoi heti minulle: ”Minä ostan!” Tähän minä vastasin, että en myy hänelle periaatteesta. Jatkoin sanoen: ”On huono tapa kasvattaa lapsi valheella.” Ja lapselle kerroin, että emme me romanit tee lapsille mitään pahaa, emmekä vie muiden lapsia. Me kyllä voimme auttaa jos näemme, että joku lapsi on avun tarpeessa.
17.4.
Romanien elinkeinot ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita. Romanit kiersivät muista poiketen ympärivuotisesti yleensä vähintään yhden perhekunnan, eli noin 5-10 hengen “sakin” voimin. Kullakin sukupolvella ja -puolella oli omat tehtävänsä elannon hankkimisessa. Naisilla oli päävastuu jokapäiväisestä ruoasta ja miehet huolehtivat puolestaan rahatuloista ja hevosista.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
18.4.
Romaninaisten ruoanhankinta tapahtui perinteisesti “kävelemällä”, joka perustui naisten väliseen vaihtoon. Osapuolet olivat tyypillisesti entuudestaan tutut romaninainen ja talon ruokataloudesta huolehtinut emäntä.
Pitsi- ja käsitöillä oli kahtalainen rooli. Ne olivat haluttua kauppatavaraa ja niitä lahjoittamalla ja vaihtamalla oli mahdollista päästä hyviin väleihin talojen emäntien kanssa. Myös povaaminen kohdistettiin usein juuri emännille. Romaninaiset olivat usein erittäin taitavia pitsinvirkkaajia ja he voittivat käsitöillään maakuntakilpailujen palkintoja. Naisten joukossa oli myös erikoistuneita tekstiilityöläisiä, jotka asuivat yhdessä talossa pidempiä aikoja ennen kuin siirtyivät töihin seuraavaan taloon.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
19.4.
Minulla ei ollut mitään palkkatuloja tai tukia. Jos halusin syödä, minun piti tehdä kauppaa tai povata. Käsitöiden lisäksi myin viinaa. Viina vaikutti menevän paremmin kaupaksi kuin käsityöt. Niinpä lähdin eräänä loppukesänä auringon lämmittämään iltaan viinapullon kanssa. Pian minua vastaan tuli perhe, jonka isä halusi ostaa minulta pullon. Kun olin ojentamassa hänelle pulloa, hänen puolisonsa sanoi itkuisena miehelleen: ”Nyt jos sinä ostat tuon pullon, niin meillä ei ole rahaa edes leipään.” Tähän perheen isä sanoi jyrähtäen: ”Nyt jos tuo nainen ei myy minulle tätä pulloa, niin minä tapan sinut.” Katsoin naista ja hänen kyynelien kastamia poskia ja vilkaisin lapsia, jotka pelokkaan ja avuttoman näköisenä seurasivat tilannetta.
Annoin pullon miehelle ja otin hänen tarjoaman 15 markkaa vastaan. Mies käänsi selän ja lähti kävelemään, vaimo ja lapset olivat lähdössä seuraamaan häntä, mutta minä tartuin naisen käsivarteen ja annoin hänelle miehensä maksaman 15 markkaa ja sen lisäksi omia rahojani, mitä oli taskunpohjalle jäänyt. Sanoin hänelle: ”Mene nyt suoraan ruokakauppaan ja laita lämmin ruoka itsellesi ja lapsillesi. Valot varmaan kannattaa pitää kiinni, jotta miehesi luule asuntoa tyhjäksi. Voi hyvin ja pysy turvassa.”
Tämän jälkeen menin myyntipullojeni luokse ja rikoin niistä joka ainoan, enkä sen jälkeen enää ikinä myynyt viinaa.
20.4.
Romanimiesten tärkein ja myös arvostetuin ammatti on historiallisesti ollut hevoskauppa. Pienimuotoisella hevosten vaihtelulla tutuissa taloissa oli samanlainen keskeinen merkitys, kuin naisten käsitöiden vaihdolla. Sillä pyrittiin luottamuksen ylläpitoon ja suhteellisen tasapuolisiin kauppoihin.
Miehet ovat perinteisesti valmistaneet käsitöitä lähinnä omiksi tarpeiksi ja ne ovat liittyneet hevoskauppaan. Karjalan romanit, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat noin kolmanneksen Suomen romaneista, saivat vaikutteita Venäjältä ja heillä oli muista poiketen hevoskaupan ohella myös voimakas käsityöläisperinne. Miehet valmistivat omaan käyttöön ja myyntiiin kaikkia hevosajossa että ratsastuksessa tarvittavia välineitä.
Vastoin kliseistä kuvaa romanit eivät eläneet maanviljelyksen ulkopuolella. Romanit kulkivat talosta taloon tehden pelto- ja metsätöitä. Myös pidempiaikaiseen majoitukseen jääneet romaniperheet osallistuivat normaalisti talojen töihin.
Erityisesti 1900-luvun puolen välin jälleenrakennuksesta lähtien romanit ovat tehneet myös erilaisia töitä rakennuksilla.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
21.4.
Söin äitini tekemiä herkullisia lihapullia, mutta mieltäni painoi kovasti se, että isäni ei ollut niitä syömässä. Isä oli pidemmän matkan päässä töissä rakentamassa siltaa.
Kun olin syönyt lautaseni tyhjäksi, pyysin äidiltä astiaa, jossa voisin viedä isälle työmaalle tuota herkkuruokaa. Äitini ei näyttänyt uskovan, että löytäisin isän työpaikalle, koska sinne päästäkseen piti käyttää linja-autoa ja niillä kulkeminen oli minulle vieraampaa.
Koska ilmoitin päättäväisesti vieväni ruoan perille, äiti laittoi ruokaa kannelliseen punaiseen emaliastiaan, ojensi sen minulle ja kehotti olemaan varovainen matkallani. Ovea sulkiessa huomasin hänen edelleen näyttävän epäuskoiselta, että löytäisin perille. ”Ei pidä aliarvioida Hämeessä kasvanutta romanityttöä”, ajattelin kävellessäni kohti kyläkauppaa.
Kyläkauppa oli pieni ja tunnelmallinen. Heti sinne päästyäni kerroin omistajalle ja hänen äidilleen, mitä meinaan tehdä. Omistajan äiti alkoi tehdä isälleni vielä eväät, eli kokonaisen reikäleivän, jonka hän voiteli ja laittoi väliin juustoa ja makkaraa. Tämän jälkeen hän antoi minulle tyhjän limsapullon, jonka pääsin pesemään takahuoneeseen. Siihen laitettiin maitoa ruokajuomaksi mukaan. Ostin vielä isälleni kaksi askia tupakkaa ja sytyttimen. Kauppiaan äiti pakkasi kaikki saadut eväät ja ostokseni ruskeaan paperikassiin.
Kauppias katsoi aikataulusta, että linja-auton pitäisi tulla hetken päästä. Hän tuli mukaan pysäkille, pysäytti auton ja kertoi, minne minun pitäisi päästä ja että voisiko kuski jättää minut oikeaan paikkaan. Kauppias myös pyysi kuljettajalta, voisiko hän odottaa sen aikaa perillä pysäkillä, että kerkeän katsomaan työmaakopista, onko isä paikalla. Kuljettajalle tämä sopi.
Perille päästyäni näin isän ja vilkutin kuljettajalle merkiksi, että hän voi jatkaa matkaa. Isä oli hyvin iloinen minun näkemisestäni ja ruokahalu hänellä oli valtava. Kauppiaan äidin tekemät eväät olivat niin valtavat, että niistä riitti jakamista myös työkaverille. Isä hoiti ruokatauon jälkeen työvuoronsa päätökseen ja me pääsimme yhdessä takaisin kotiin.
22.4.
1950-luvulta lähtien monet perinteisistä ammateista menettivät merkityksensä voimakkaan teollistumisen ja kaupankäynnin muutosten myötä. Traktorit korvasivat hevoset ja tehdastuotteet käsityöt.
Suomi ei modernisoitunut yhdellä kertaa ja moni romaneista kykeni vielä 1950-luvulla elättämään itsensä perinteisillä elinkeinoilla. 60-luvun nopea kaupungistuminen mursi lopullisesti hevoskaupan ja käsitöiden aseman tulonlähteinä. Romanit reagoivat tähän toisaalta kehittämällä vanhoja elinkeinoja esimerkiksi hevoskaupasta autokauppaan ja käsitöistä valmistavaroihin sekä siirtymällä pääväestön elinkeinoihin, kuten teollisuuden, palveluiden ja rakennusalan sekatöihin.
Puutteellista toimeentuloa paikattiin myös sosiaalituilla ja köyhäinavun ja lapsilisien turvin. Avustukset eivät kuitenkaan käytännössä olleet samalla lailla romanien, kuin muiden ulottuvilla. Paikallisviranomaiset olivat usein haluttomia ulottamaan sosiaaliturvaa kokonaisuudessaan romaneille.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
23.4.
Vielä 50-luvulla romanien kaupungistuminen oli suhteellisen vähäistä. Vuonna 1954 vain noin neljännes romaneista asui kaupungeissa. Kaupungistuminen ei jakautunut tasaisesti ja ylivoimaisesti suurimman kaupunkiasutuksen muodostivat siirtokarjalaisten asuttamat hökkelikylät Helsingissä, jossa arvioitiin vuosikymmenen loppupuolella olevan enemmän tai vähemmän 250-400 pysyvää asukasta. Yksi syy Helsingin seudun slummimaisille asutuksille oli se, että kaupungissa oli tarjolla runsaasti töitä rakennuksilla erityisesti vuoden 1952 olympialaisten myötä, mutta samaan aikaan tarjolla oli niukasti asuntoja.
Vaikka asuntojen puuttumiseen kiinnitettiin huomiota valtakunnallisella tasolla, paikalliset toimet jäivät usein puutteellisiksi, sillä paikalliset viranomaiset pelkäsivät auttamisen käytännön asunto-ongelmissa houkuttelevan paikalle lisää romaneja.
Monien romanien kohdalla katastrofaalinen asuntotilanne ei helpottanut vielä 60-luvullakaan. Vuonna 1969 tehdyn selvityksen mukaan n. 20 %:lla romaneista oli tyydyttävä asuntotilanne loppujen sinnitellessä väliaikaisiksi tarkoitetuissa suojissa, sukulaisten luona, purkutaloissa, vanhoissa junavaunuissa ja teltoissa. Helsingin Puistolassa ja Alppikylässä oli vielä 1960-luvun alkupuolella teltta-, hökkeli- ja junavaunuasutusta.
Romanien asuntotilanne alkoi kohenemaan vasta noin 70-luvun puolesta välistä eteenpäin. Yhtenä syynä tähän olivat vuosina 1975-1981 toteutetut ns. “mustalaislainat” eli erityisasuntolainat, jota kunnat ja romanit saivat hakea asunnon järjestämiseksi.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
24.4.
Toukolassa sijaitsi ensimmäinen kaupungin vuokra-asuntoni. Se oli vuonna 1946 rakennettu hätäapuasunto, parakki. Asuntoon tuli sähköt, mutta muita ylellisyyksiä sitten ei ollutkaan. Vesi haettiin ja vietiin muutaman sadan metrin päästä, asunnossa oli yksi öljylämmitin makuuhuoneessa. Lämmitin ei riittänyt asunnon lämmittämiseen. Kymmenen asteen pakkasilla ikkunoista ei näkynyt ulos, koska ne olivat jäässä.
Kun illalla tulin kotiin kaupustelemasta, oli kengät ja hameenhelmat märät ja kun aamulla piti lähteä taas hankkimaan elantoa, olivat kengät ja helmat talvisin jäässä.
Viisi vuotta siinä tuli asuttua, kunnes huhtikuun ensimmäisenä päivänä sain puhelun. Minulle ilmoitettiin, että saan kunnollisen kerrostalon vuokra-asunnon. Vastasin: ”satun kyllä tietämään, että nyt on aprillipäivä,” johon minulle vastattiin: ”Mutta tämä ei ole aprillipila.”
25.4.
Hevoset ovat olleet romaneille hyvin tärkeitä.
Hevoset olivat itsessään arvokkaita ja haluttuja kauppatavaroita ja niiden merkitys Suomalaisessa maataloudessa oli voimakkaassa nousussa 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin. Kun traktorit ja muut koneet olivat kalliita ja harvinaisia aina 1950-luvulle saakka, oli hevosten kysyntä maataloudessa suurta.
Hevosten omistaminen ja käsittely olivat kunnia-asia, itsenäisen miehen merkki, joka romanien kohdalla korvasi puuttuvat maat ja talot. Romanimiehen arvo mitattiin hänen hevostensa ja hevostaitojensa mukaan. Kiertolaiselämässä hevosen hyvä hoito ja kunto vaikuttivat ratkaisevalla tavalla perheen mahdollisuuksiin kiertää markkinoita ja talosta taloon työtä ja elantoa etsimässä.
Romanien hevostaidot ovat perinteisesti siirtyneet eteenpäin sukupolvelta toiselle perheen, suvun ja yhteisön välityksellä. Joissain suvuissa osataan nimetä hevosmiehiä jopa viiden sukupolven takaa.
Hevoset myös näkyvät ja kuuluvat romaneiden laukuissa, pitseissä ja koruissa vielä nykyäänkin.
Vuonna 2021 romanit saivat kollektiivisesti kiitoksen Suomen reserviratsastajilta, joka halusi muistaa sodissa palvelleita ja hevostaidoista tunnettuja romaneita kultaisella Reservin Ratsastajamitalilla isänmaan ja hevosperinteen eteen tehdystä työstä.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen, Yle
26.4.
Meillä oli iso perhe, mutta sillä hetkellä meitä oli kotona vain kaksi, minä ja veljeni.
Veljeni oli jättänyt menemättä sinä päivänä kouluun, koska uni oli aamusta liian makeaa.
Minun oli tarkoitus lähteä kylälle, mutta kerkesin vaan pihamaan puoliväliin, kun näin veljeni opettajan saapuvan taloamme kohti. Koska oli lämmin kevätpäivä, niin meidän mökin ikkuna oli auki. Huikkasin siitä veljelleni, että ”opettaja on tulossa.” Hän piiloutui salamannopeasti sängyn alle piiloon.
Opettaja oli jo kuuloetäisyyden päässä. Hän kertoi, että veljeäni ei näkynyt tänään koulussa. Kerroin, että vanhempani veivät veljen lääkäriin. Opettajan askeleet kulkivat kertomastani huolimatta kohti taloamme. Ajattelin, että nyt on pakko keksiä jotain. Meidän pihassa oli hevonen, komea punarautti ja tosi kiltti.
Minä päästin hevosen irti ja huusin opettajalle: ”Ei kannata tulla pihalle, kun hevonen on irti, se on niin villi!” Silloin opettaja askeleet pysähtyivät. Hän pyysi välittämään terveiset veljelleni, että huomenna kouluun ja sitten hän kääntyi ja lähti. Nauroimme veljeni kanssa makeasti, kuinka tuota harmiton ja lempeä hevonen pelasti päivän.
27.4.
Musiikki on olennainen osa suomalaista romanikulttuuria. Lauluja on laulettu sekä omille että pääväestöön kuuluville, romanikieleksi ja suomeksi. Romanien laulut ovat suullista ja elävää kansanperinnettä. Niiden ytimessä on romanikoti ja -suku huolimatta siitä, että perinteisten laulujen tavat ja foorumit ovat monipuolistuneet.
Vaikka laulujen laulamisella on saatettu hankkia osa elannosta, ovat ne aina toimineet ensisijaisesti oman identiteetin ylläpitäjinä ja henkisenä selviytymiskeinoina eri elämäntilanteissa. Romanien laulut siirtyvät yhä edelleen sukupolvelta toiselle pääosin muistinvaraisesti perheen ja suvun perinteenä.
Romanilaulun rinnalle on 1960-luvulta lähtien noussut romanien iskelmämusiikin kulttuuri. Ensimmäisiä suuria iskelmämusiikin romaninimiä olivat Taisto Tammi, Markus Allan ja Anneli Sari.
28.4.
Meitä oli iso joukko lapsia. Menimme työmaanruokalan eteen laulamaan lounastunnin ajaksi. Pidimme laulamisesta ja näin mekin saimme ruokaa ja rahaa. Laulamalla sai aina muutamia lantteja. Joskus laulettiin kadun varsilla ja joskus junissa.
Ruokalan edustalla olevalle tielle pysähtyi auto, jossa oli ikkunat auki. Kuski oli Tapio Rautavaara. Hän pyysi meitä auton lähelle ja laulatti meitä. Jokaisen lapsen piti laulaa omalla vuorollaan ja sitten hän antoi jokaiselle kaksi markkaa. Sen jälkeen hän starttasi autonsa, lauloi reppu ja reissumies ja ja morjesti mennessään.
29.4.
Pitsin virkkaamista pidetään Suomen romanien leimallisempana käsityönä. Pitsillä ja käsitöiden myynnillä on ollut suuri merkitys romaniperheiden toimeentulon kannalta. Pitsejä käytettiin rahan sijasta maksuvälineenä vaihtamalla niitä maalaistaloissa elintarvikkeisiin ja romanien keskinäisessä kanssakäymisessä pitsit ovat olleet suosittuja lahjoja. Pitsi voi lisäksi olla viesti esimerkiksi pyyhkeen käyttötarkoituksesta. Jos pyyheliina on koristeltu pitsein, tiedetään että se on kasvopyyhe, eli “silmäpyyhe”.
Lähteet: “Suomen romanien historia”, toim. Panu Pulma ja “Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historia, Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria, Jere Jäppinen
30.4.
Isä saapui kotiin hevoskaupoilta. Hän toi mukanaan ison mustan laatikon, jossa yksi iso ruskea nappula. Isä sanoi meille lapsille: ”Nyt on sellainen kone, missä näkyy ihmisiä.” Me emme uskoneet häntä, koska eihän tuollaisessa laatikossa voi näkyä ihmisiä.
Isä asetteli laatikon pöydälle ja laittoi töpselin seinään. Kun hän väänsi laatikossa olevaa isoa nappulaa, alkoi siitä näkyä ihmisiä ja kuulumaan puhetta. Istuuduimme kaikki lapset lattialle katsomaan tuota ihmeellistä laitetta. Kun ohjelma loppui, kysyimme isältä, mitähän sieltä nyt tulee? Hän vastasi meille: ”istukaa asemillanne, kyllä neiti ilmoittaa.” Ja niin Teija Sopanen kertoikin, mitä seuraavaksi on ohjelmistossa.