Toimittaja Kati Pietarinen: Pitäisikö meidän tietää harappa-kulttuurista?

“Et ole kuullut harappa-kulttuurista?”, silloinen poikaystäväni, nykyinen puolisoni kysyi häkeltyneenä. Olimme seurustelleet pari vuotta, ja minusta tuntui, että kävimme jatkuvasti keskusteluja, joissa sain hävetä omaa tietämystäni. 

En tosiaan tuntenut nykyisessä Pakistanissa ja Intiassa noin 2600-1800 eaa vallinnutta maailman kolmanneksi vanhinta kaupunkisivilisaatiota. En tiennyt, että harappat rakensivat ruutukaavan mukaan suunniteltuja kymmenien tuhansien ihmisten asuttamia kaupunkeja, joissa oli viemäriverkosto. En ollut koskaan kuullut Mohenjo-Darosta, Lothalista, Harappasta tai Dholavirasta. Enkä ollut nähnyt kuvia harappa-sivilisaation jälkeensä jättämästä kuuluisasta tanssijatytön bronssipatsaasta: ihanan tympääntyneen näköinen teinityttö nojaa oikeaa kättään lantioonsa, vähän ylipitkät käsivarret täynnä rannerenkaita. 

Ennen kuin tapasin puolisoni, en ollut koskaan kuullut edes hänen kotiosavaltiostaan Länsi-Bengalista, vaikka siellä elää peräti 90 miljoonaa ihmistä. Siis 17 Suomen verran! En tietenkään tiennyt sitäkään, että puolisoni äidinkieli, bengali, on maailman viidenneksi puhutuin kieli. Enkä todellakaan tiennyt, että keskiluokkaisia bengalilaisia yhdistää dadaistinen nonsense-runous ja yhteiskunnalliset taide-elokuvat, tai että ensimmäistä bengalinkielistä lapsille suunnattua kirjallisuuslehteä alettiin julkaista vuonna 1913.   

Harappat pysäyttivät minut miettimään, mitä ihmettä oikein opin koulussa maailmasta, ja mikä oli se maailma, josta opin. 

Olen jo hukannut vanhat 1990-luvun koulukirjani, mutta ainakin muistoissani historia tuskin ylsi muinaista Egyptiä etelämmäksi tai Kaksoisvirranmaata idemmäksi. Antiikin jälkeen edes Egyptiin tai Irakiin ei palattu. Imperialismi käsiteltiin yläasteella parissa oppitunnissa, muistan hämmentävästi kirjoittaneeni listaa sen hyvistä ja huonoista seurauksista.  

Maantiedon tunnilla käytiin kyllä Afrikan ja Aasian valtioita, piirsin vihkoon karttoja ja lippuja, mutta näitä nopeita pyrähdyksiä lukuun ottamatta muuten ei koskaan päästy niin kauaksi. Englanninkirjoissa esiteltiin Britanniaa ja Yhdysvaltoja, ehkä Australiaa ja Kanadaa. Ranskan tunneilla käsiteltiin Ranskaa ja maan yllättäviä nykyisiä siirtomaita. Vietin vuoden budapestiläislukiossa, jossa luimme Unkarin historian lisäksi länsieurooppalaista menneisyyttä ja Yhdysvaltoja.  

Muu maailma mainittiin kyllä satunnaisilla kouluvierailuilla. Niillä kerrottiin liikakansoituksesta, lapsikuolemista ja puhtaan veden puutteesta sekä hoettiin, että jos kaikki kiinalaiset saavat jääkaapin, se aiheuttaa ekologisen maailmanlopun. 

Myös kuvamme kotimaasta oli suppea. Koska opiskelin elämänkatsomustietoa, meille sentään esiteltiin Suomen vanhat vähemmistöt. Tekstit ovat tainneet olla melko eksotisoivia, mutta olen miettinyt silti monta kertaa vuosien varrella, miten tärkeä sekin pieni tietomäärä oli: yksittäinen kappale ET-kirjassa toi vähemmistöt osaksi jaettua todellisuutta, yhteistä maailmaa. Hullua, että uskonnontunneilla istuneet luokkakaverit eivät tätä tietoa saaneet. (Unkarissa peräti kymmenes väestöstä on romaneita, mutta koulussa heitä ei mainittu ollenkaan.)  

Surullista kyllä, tilanne ei ole merkittävästi parantunut kouluaikojeni jälkeen: vuonna 2016 valmistuneessa väitöskirjassaan Pia Mikander tutki länsimaiden ja muiden maiden välisten suhteen kuvaamista vuoden 2005 ja 2010 välillä julkaistuja peruskoulun historian, yhteiskuntaopin ja maantiedon oppikirjoissa. Kirjoissa länsimaat esitettiin sekä historiallisesti että nykyaikana ylivertaisina. Länsimaiden harjoittama väkivalta jäi piiloon tai oikeutettiin, ja demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaiset arvot esiteltiin länsimaisina. 

Parin vuoden takaisessa väitöskirjassaan Eeva Rinne puolestaan tutki 2000-luvulla painettuja peruskoulun maantiedon, historian ja yhteiskuntaopin oppikirjoja. “Oppikirjojen maailmankuva on hyvin länsikeskeinen ja geopoliittisesti arvottava. Kirjojen kerronta keskittyy Eurooppaan ja Anglo-Amerikkaan, ja maailmaa tarkastellaan läntisten arvojen kautta”, Rinne kirjoitti väitöskirjansa tiivistelmässä. Erityisesti Afrikan manner esitettiin lähinnä avun kohteena. Globaali etelä näyttäytyi maaseutuna: Afrikan ja Asian metropolit sivuutettiin. Vuoden 2016 opetussuunnitelma on muuttanut opetuksen sisältöjä, mutta vain pari päivää sitten silmiini osui Suomen Kuvalehden juttu Editan julkaisemasta lukion historian oppikirjasta, jonka mukaan “afrikkalaisessa kulttuurissa puhutaan koko ajan” ja ”Laulu ja tanssi ovat tärkeitä tapoja säilyttää perinnettä ja kommunikoida.” 

Ja kuten Maria Aikio tässä sarjassa kirjoittaa, kouluissamme on tuoreen selvityksen mukaan myös saamelaisista ja saamelaisesta kulttuurista edelleen todella vähän tietoa tarjolla.  

Koulussa ei tietenkään ehdi opettaa kaikkea, koska opetustuntien määrä on rajallinen. Ihmisellä onkin onneksi kokonainen elämä aikaa tutustua maailmaan sen kaikessa suuruudessaan. En vaadi syventävää opetusta Länsi-Bengalista jokaiseen suomalaiseen kouluun. Riittävän kattavaa tietoa tämän maan vähemmistöistä tosin ei voi ohittaa: sen on mahduttava mukaan. 

Mutta muuten peräänkuulutan jotain yksinkertaisempaa. Koen, että tietämättömyydestä tulee erityisen suuri ongelma silloin, kun se sekoittuu ylimielisyyteen. Tutkija Tuuli Kurki kirjoittaa tässä julkaisussa “maailmanmestaruuksista”: me olemme Suomessa tottuneet ajattelemaan, että meidän koulumme on maailman paras, tai ainakin parhaita. 

Suomalaisessa koulujärjestelmässä onkin paljon hienoa. Maailmanennätysasenne on kuitenkin myös myrkyllinen: kun ajattelemme saaneemme maailman parasta koulutusta, oletamme helposti myös tietävämme sen ansiosta kaiken, mikä pitääkin tietää. Jos meille ei maailmanmestarikouluissamme kerrota harappoista, harappat eivät ole tärkeitä. Jos meidän koulukirjoissamme Afrikka on maaseutua, Afrikan suurkaupungit eivät ole tärkeitä. Jos meidän opetuksessamme ei näy intialaista keskiluokkaa, xx miljoonainen intialainen keskiluokka ei ole tärkeä. 

Lisäksi elämme edelleen maailmankuvaa, jonka mukaan on lottovoitto syntyä Suomeen. Sanonta on mahdollisesti peräisin YK:n entiseltä pääsihteeri Dag Hammarskjöldiltä, joka olisi sanonut Afrikan-kiertueensa jälkeen Pohjoismaihin syntymisen olevan arpajaisvoitto. Vaikka ajatus sanonnan taustalla muistuttaa paljon 2020-luvun keskustelua etuoikeuksista, siinä piilee myös häkellyttävää itseriittoisuutta. Erittäin suuri osa maailman ihmisistä kun syntyy ihan mielellään Suomen ulkopuolelle, myös globaaliin etelään. Ei Surullinen siili ole sen erityisempi otus kuin bengalilaisen lastenrunouden kaksisarvinen, munia muniva Hattimatimtim. 

Pelkästään tämän tiedostaminen yhdistettynä rehellisyyteen siitä, miten vähän maailmasta koulussa opimme, olisi hyvä pohja meille kaikille.