Etusivulle

Tekstivastine – Saavutettavuus on paljon muutakin kuin pyörätuoliramppien rakentamista

Julianna Brandt

Mun unelmayhteiskunta olisi sellainen yhteiskunta, jossa intersektionaalisuus tai saavutettavuus ei olisi enää mikään juttu. Sitä ei tarvitsisi nostaa framille, koska kaikki olisi jo jotenkin selvää. Ja myös mun unelmayhteiskunnassa ihmiset ymmärtäisivät vielä paremmin omia etuoikeuksiaan. Koska yhteiskunta ei ole vain vähemmistöjen yhteiskunta, vaan se on mitä enemmissä määrin aina myös enemmistön ja normiin kuuluvien yhteiskunta.

Mä olin kesällä 2018 kolme kuukautta vapaaehtoisena Ljubljana Pridessa. Ja mä monesti sanon, että mun queer- ja sateenkaariperhe on Balkanilainen, eli mä koen että siellä on mun yhteisö.

Mun mielestä on tosi arvokasta, että sateenkaariyhteisössä puhutaan myös muista vähemmistöistä. Mun duunihan oli nimenomaan tehdä tällaista intesektionaalista työtä.

Mä yleensä tiivistän , että intersektionaalisuus on identiteettien moninaisuutta. Ja se tulee nimenomaan ilmi kun puhutaan kohtaamisesta ja kokemuksista ja syrjinnästä. Ihmisessä risteilee erilaisia identiteetin osia, jolloin ihminen voi kuulua moneen eri vähemmistöön samanaikaisesti. Esimerkiksi mulla itsellä – On aina helppo ottaa itensä esimerkiksi – koska mussa nyt risteilee moni. Mulla itellä on esimerkiksi CP-vamma, eli mä olen vammainen, liikuntavammainen ja mä olen panseksuaali, eli kuulun seksuaalivähemmistöön. Eli esimerkiksi ne asiat risteilee minussa.

Saavutettavuus on paljon muutakin kuin pyörätuoliramppien rakentamista, että siihen liittyy sellainen asenteiden saavutettavuus. Eli siinä on vielä aika paljon ihmisillä vielä ymmärtämistä. Ja sitä duunia mä koitan tehdä.

Yleensä mä yhdistän sen ableismiin, eli vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kohtaamaan syrjintään. Sillä tarkoitetaan tavallaan kaikkia niitä reaktioita, ajattelutapoja, stereotypioita ja olettamuksia, joita liitetään meihin vammaisiin ihmisiin. Ne voi liittyä paljon meidän pystyvyyteen, eli on esimerkiksi paljon vaikka ennakkoluuloja liittyen siihen, millasia töitä me voidaan tehdä tai millaisia ihmissuhteita meillä on. Tai ylipäätään koko elämään. Tosi usein ableismiin liittyy vahvasti sellainen vähättelyn ja ohittamisen kulttuuri. Että meitä vammaisia ei näy missään. Puhutaan sitten populaarikulttuurin tuotteista, leffoista, sarjoista tai työpaikoista tai opiskelupaikoista. Se saattaa olla tosi vaikeeta. Tai näin, että se liittyy myös sellaiseen näkymättömyyteen tosi paljon. Ja se on se asenne, jota mä haluan muuttaa. Että miksi meitä ei näy ja herätellä ihmisiä siihen, että pitäsikö asialle tehdä jotain. Myöskin siellä vastaanottajan päässä.

Mä lähetän kaikille kasvattajille paljon kesäterveisiä ja ihmisoikeuksien puolustamisen terveisiä. Ja mä toivon, että jokainen työssään säännöllisesti palaa sen asian ääreen että kenelle mä teen tätä työtä, mitkä on mun etuoikeudet tässä tilanteessa ja ketkä täältä mun tilasta puuttuu ja miksi?

Tekstiplanssi: Kesällä 2018 Ljubljana Pridella työskenteli kymmeniä suomalaisia vapaaehtoisia RKI:n ja Ljubljana Priden yhteistyön sekä Erasmus+ -ohjelman tuella.