Opettaja Eeva-Liisa Kiiskilä: Mokaamisen jalo taito

Kämmiä, mogata, mokata, munata, möhlätä, tehdä virhe, tyriä, töpeksiä, töpätä ja niin edelleen. Jo tätä synonyymilistaa kirjoittaessa hiipii sydänalaan epämieluisa tunne. Jokin sellainen pehmeän kivulias pallo rintalastan takana. Tämän tuntemuksen nimi on häpeä. Eikä mikä tahansa häpeä, sitä on nimittäin monenmoista. Ei sellainen ”edellispäivän alushousut tippuivat housunlahkeesta työpaikalla” -häpeä (josta nolon olon lisäksi saa hyvät naurut pitkäksi aikaa), vaan kivulias arvomaailman häpeä. Miltä tuntuu tarkoittaa hyvää, mutta päätyä töppäämään? Ja toisaalta kuinka näistä kokemuksista päästään rakentavasti yli? Miten näistä kokemuksista voisi jopa hyötyä? Ja miten voisimme viisaasti näitä kokemuksia jakaa, jotta meidän jokaisen ei tarvitsisi kanssaihmisiä samoin möhläyksin rasittaa? 

En pohdi mokailua mistä tahansa kontekstista, vaan opettajana ja rauhankasvattajana tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä. Eli pääsemme monin tavoin kiusallisuuden ytimeen. Näkökulmani on myös henkilön, jolla on erilaisia etuoikeuksia yhteiskunnassamme valkoisena, keskiluokkaisena, heterosuhteessa elävänä perheellisenä ja liberaalikristittynä naisena. Hyvä lukija ja kollega; jos olet vähemmistötaustainen opettaja, selvää on, että tilanteesi on hyvin toisenlainen kuin minun. Minä en kanna esimerkiksi ihonvärissäni tai uskonnossani arkaa kohtaa, johon tuo ajattelematon ajatus tai teko on liian monta kertaa osunut. Toki minullakin on identiteettiini liittyvät arat kohdat, mutta naiseutta lukuun ottamatta ne eivät taida näkyä. 

Minä muistan tekemiäni virheitä lapsesta saakka. Lisäksi monet ovat väistämättä livahtaneet oman ymmärryksen yli ja toisten viestien sanomat eivät virheitä olleetkaan, vastaanottaja vain ymmärsi ne toisin perin (aina paras selitys). Jotkin virheet ovat valjenneet vasta vuosia itse tapahtuman jälkeen. Ja nyt en tarkoita mokia, jotka liittyvät johonkin hikiseen, mutta hitaaseen suoritukseen vaikkapa hiihtoladulla, vaan yksin ja ainoastaan sellaisia tilanteita, joissa olen sanonut tai tehnyt jotain, jossa toinen henkilö tai henkilöt ovat pahoittaneet mielensä, vaikka sellainen ei tarkoitus ollutkaan. Yleensä sen tietää ja vaistoaa sekunnin kymmenyksessä, mutta selitystä ei aina osaa tilanteelle antaa; mikäs tässä nyt taas meni pieleen. Mutta 45 vuoden ikään mennessä moni noista tilanteista on mönkinyt uudestaan pintaan ja ymmärrystäkin niihin on löytynyt. 

Onneksi nyt alkaa artikkelin mukavampi, ratkaisukeskeinen ja toiveikas osuus. Tiedättekö nimittäin mitä: mokaamisesta ylipääseminen voi helpottua. Ainakin minun kohdallani on käynyt näin. Paljonhan tästä on puhuttu. Ei ole avuliasta se, että jää omaan mokakakkaansa rypemään. Haju leviää vain ikävästi ja tarttuu ympärillä olevien nokkaan, mikä ei ensinkään ollut se tarkoitus. Taaskaan! Tarpeen on aito anteeksipyytäminen henkilöltä tai henkilöiltä, joihin esimerkiksi ulossulkeva ajattelu on kohdistunut ja asian edelleen käsittely sellaisten henkilöiden kanssa, joille tämä pohdinta ei aiheuta lisää mielipahaa. Tällä tarkoitan sitä, että vähemmistöjen edustajilla ei ole velvollisuutta toimia syrjinnänvastaisena mentorina ja tutorina jokaiikalle. Hyvät kanssatöppääjäkollegat: ollapa luottamuksellinen ja aito tila tälle keskustelulle! Sellainen tila, jossa pääosassa ei ole omien kasvojen menetyksen pelko, vaan aito halu muutokseen. 

Älkää ymmärtäkö väärin, pidän itseäni ihan viisaana henkilönä, jolle on kertynyt jo paljon työvälineitä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöhön. Olen osoittautunut olevani oppiva yksilö. 20 vuotta opettajana oltuani olen tullut kuitenkin siihen johtopäätökseen, että tämän alan ei ole mahdollista olla ”vain työtä”. Oma arvomaailma ei ole ikinä sinusta erotettavissa. Pohdituttavat asiat mönkivät uniin, päivällispöytään ja saunan lauteille. Siksipä myös ammatillisesti tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusmokakeskustelussa heittäydytään helposti suoraan vaaravyöhykkeelle, jossa rakentava ymmärrysprosessi ei ole enää mahdollista. Kun teemme virheen ja siihen reagoidaan, olemme siis tiukasti puolustusasemissa vuorovaikutuksellisen keskustelun sijaan; tilanne niin sanotusti “menee tunteisiin”.  Ajatus itsensä tuottamasta, mutta oman arvomaailman vastaisesta ulosannista on hyvin vaikea ottaa vastaan, kunnes oppii ymmärtämään esimerkiksi antirasistisia mekanismeja arjessamme. Tarvitsemme siis kipeästi  ammatillisia  mokatyövälineitä, sillä nämä ajatukset eivät jätä rauhaan ja meistä jokaista tarvitaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä. 

Totta kai ennakointi on paras lähtökohta syrjinnänvastaiseen työhön, jotta syrjiviä tilanteita ei pääse tapahtumaan ensinkään. Kuuntelemalla enemmän, pohtimalla yhdessä turvallisemman tilan periaatteita, haastamalla oletuksia, oppimalla erilaisten henkilöiden viitekehyksistä ja kokemuksista, lukemalla ja kysymällä ja niin edelleen voisimme entistä paremmin ennakoida ja tunnistaa tilanteita ymmärtäen.  Kaikesta huolimatta, tuo aikaisemmin mainitsemani tukala tunne rintalastan takana on meille tarpeellinen. Se pakottaa tarttumaan asioihin niiden sivuuttamisen sijaan. Joskus omien ajatus- ja toimintaratojen potkaiseminen uudelle reitille vaatii aimo sysäyksen;  Uskalletaan siis ottaa  muutos yhdessä vastaan. Jokaiselle iloa, intoa ja rohkeutta tulevaan lukuvuoteen! 

Toivottavasti pääsemme jakamaan rohkeasti ymmärryksiämme niistä tilanteista ja ajatuksista, joista uusi ymmärrys kumpuaa.