Rauhankasvatusinstituutin täyttäessä 40 vuotta seuraan huolissani uutisia Afganistanista, Etiopian Tigraysta ja Mosambikin pohjoisosasta. Varsinkin tyttöjen ja naisten aseman heikkeneminen konfliktien keskellä huolettaa. Samaan aikaan keskustelen opiskelijoitteni – tulevien opettajien, tutkijoiden ja muiden kasvatusalan ammattilaisten – kanssa koulujen ajankohtaisista haasteista meillä Suomessa ja maailmalla.

Rauhankasvatus kiinnostaa, sillä uutiset ja poliittiset kannanotot konflikteista sekä tieto luonnon monimuotoisuuden katoamisen ja ilmastonmuutoksen yhteyksistä tavoittavat meidät.

Opiskelijoitteni kanssa pohdin opiskelijoiden, opettajien ja koulujen keinoja ehkäistä syrjäytymistä, kiusaamista, vihapuhetta, rasismia ja väkivaltaa. Tutkimme myös mahdollisuuksia vähentää uhkakuvien luomaa turvattomuuden tunnetta, ilmastoahdistusta ja pandemian aiheuttamaa stressiä. On tärkeää tunnistaa ja vahvistaa jokaisen mahdollisuuksia vaikuttaa, puuttua eriarvoisuuteen, parantaa ilmapiiriä ja toimia. Mutta mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Tämä usein esitetty kysymys vie globaalikasvatuksen ytimeen: kyse on meistä osana laajempia kokonaisuuksia.

Koulut, opettajankoulutus ja yliopistot ovat oivallisia oppimisen ja yhteistyön tiloja, jotka tarjoavat tilaisuuksia tarkastella itseään ja meitä kaikkia osana tätä monimutkaista maailmaa. Mikä sitten on globaalikasvatuksen rooli? Asian voi mieltää monesta näkökulmasta. Esimerkiksi kollegani, kasvatustieteen professori Annette Scheunpflug pitää globaalikasvatuksen vaativana tehtävänä käsitellä planeettamme monimutkaisia haasteita samalla kunnioittaen eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten oikeuksia. Professori Rauni Räsänen korostaa globaalikasvatusta eettisenä sitoumuksena ja professori Vanessa Andreotti painottaa maailmankuvan laajentamista ja toisten ihmisten näkökulmien ymmärtämistä.

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on määritellyt globaalikasvatuksen tavoitteeksi maailmankansalaisuuden. Kaikkien tulisi omaksua sellaiset arvot ja saada sellaiset tiedot ja taidot, että osaamme osallistua ja vaikuttaa ympäristöissämme. Näin voimme edistää rauhaa ja kestävää kehitystä sekä muuttaa maailmaa yhdenvertaisemmaksi ja turvallisemmaksi.

Yli 20 vuoden ajan eurooppalaista globaalikasvatusta on jäsennetty viiden toisiinsa kytkeytyvän ulottuvuuden kautta. Näitä ovat kehityskasvatus, ihmisoikeuskasvatus, kestävän kehityksen kasvatus, rauhan- ja konfliktinehkäisykasvatus sekä interkulttuurinen kasvatus.

Eurooppalainen globaalikasvatusverkosto Global Education Network Europe on nyt käynnistänyt keskustelun määritelmän tarkistamiseksi yhteistyössä UNESCO:n, ministeriöiden, päättäjien, tutkijoiden, opettajien ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Kriittisissä tutkimuksissa on nostettu esiin globaalikasvatuksen ja maailmankansalaisuuden mahdollinen elitismi ja länsimaisen näkökulman kolonialistiset juuret – hyvinvoinnin keskellä meillä on varaa pohtia maailmaa, maailmankansalaisuutta ja kestävää kehitystä. Suurimmassa osassa maailman kouluja tähän pohdintaan ei ole tilaa eikä taloudellisia, sosiaalisia, poliittisia tai kulttuurisia mahdollisuuksia.

Onko globaalikasvatus silti tärkeää? Miten se voi edistää oikeudenmukaisuutta? Voimmeko lisätä kasvatusfilosofi Paulo Freiren näkemysten mukaisesti toivoa opetuksessa ja maailmassa?

Suomessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa globaalikasvatus mainitaan tärkeänä läpileikkaavana periaatteena. Maailmankansalaisuutta pidetään kestävän tulevaisuuden edellytyksenä ja sen vuoksi kaikkeen oppimiseen ja opettamiseen sisällytettävänä asiana.

Tavoitteena on ohjata oppilaita havaitsemaan kehitykseen vaikuttavia tekijöitä ja yhteiskunnallisia rakenteita sekä arvioimaan oman toiminnan vaikutuksia. Lisäksi halutaan vahvistaa oppilaiden monipuolista identiteettiä ja kasvattaa heitä vastuuseen.

Olemme todenneet opiskelijoiden kanssa, että koululle ja opettajille annetaankin suuri vastuu vastuuseen kasvattamisesta. Myös opettajat kokevat globaalikasvatuksen arjen paineessa vaikeaksi aiheeksi. Kansalaisjärjestöt, kuten Rauhankasvatusinstituutti kantavat merkittävän vastuun opettajien täydennyskoulutuksesta. Onneksi opettajat verkostoituvat ja kehittävät opetusta myös itse.

Olen miettinyt, miten osaamme tarkastella globaaleja haasteita suomalaisessa, tutkimusperustaisessa opettajankoulutuksessa luomatta uhkakuvia ja herättämättä pelkoa. Pyrimme jäsentämään monimutkaista maailmaamme tutkimustiedolla.

Toistaiseksi suomalaisessa globaalikasvatuksen tutkimuksessa on tutkittu lähinnä ympäristökasvatusta ja interkulttuurista kasvatusta, kun taas ihmisoikeuskasvatus, rauhankasvatus, antirasismi ja konfliktien ehkäisy ovat jääneet vähemmälle. On vaarana, että myös opetuksessa ja opettajankoulutuksessa painotamme vain joitakin globaalien haasteiden ulottuvuuksia tai että lähestymme niitä pinnallisesti, pelkkinä tietopohjaisina asioina. Silloin saatamme unohtaa toivon synnyttämisen ja arvopohdiskelun, mutta myös sen, että tavoitteena on kaikkien osallistuminen ja vaikuttamiseen tähtäävä toiminta.

Olen mukana kansainvälisessä tutkimusverkostossa, jossa tarkastelemme koulua tutkivana ja itseään kehittävänä yhteisönä. Haluankin nostaa keskusteluun myös opiskelijoiden ja oppilaiden kanssa yhdessä tutkimisen merkityksen myös globaalikasvatukselle. Kriittisen ajattelun ja medialukutaidon lisäksi opimme neuvottelutaitoja. Yhdessä tutkiminen tuo mukanaan myös toivoa ja oivalluksia, joita tarvitaan kipeästi globaalien haasteiden ymmärtämisessä ja ratkomisessa.