Asiantuntija Anna Litewka-Anttolainen: Yhdenvertaisuuden edistäminen nuorisotyössä on kaikkien tehtävä

Olet kehittänyt oululaisille nuorisotyöntekijöille yhdenvertaisuuden arviointityökalua. Mitä se tarkoittaa?

Meillä oli tarve pysähtyä arjen kiireen keskellä, keskustella ja pohtia sekä nuorisotyön ammattilaisten että nuorten kanssa, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa ja miten sen eteen tehdyn työn tuloksia voi mitata.

Nuorisotyöntekijöiden voi olla vaikea arvioida, miten yhdenvertaisuus liittyy omiin tehtäviin. Nuorisotyöntekijän työ on moniulotteista – siihen kuuluu esimerkiksi liikuntaa, pelaamista, digiosaamista ja viestintää – ja kaikkiin näihin pitäisi sitoa yhdenvertaisuuskysymykset.

Kehittämämme työkalu sisältää tietoa aiheesta sekä eri työtehtäviin ja tilanteisiin liittyviä väitteitä, joita nuorisotyöntekijät voivat käydä läpi yksin tai tiimissä – esimerkiksi Otamme kaikki nuorten syrjintäkokemukset vakavasti ja tarjoamme niihin tukea tai Kartoitamme säännöllisesti saavutettavuuden esteitä eri vähemmistöjen näkökulmasta. Jokaisen väitteen kohdalla työntekijöiden tulee listata, mitä asian eteen tehdään ja miettiä, miten tilannetta voisi parantaa.

Jo se on todella tärkeää, että ottaa kerrallaan yhden väitteen selvitettäväksi. Voidaan esimerkiksi miettiä porukalla läpi, että mitä pitää tehdä, jotta sosiaaliseen mediaan laitettava video on todella kaikille saavutettava.

Teit työkalun kehittämistä varten todella paljon taustatyötä nuorten ja nuorisotyöntekijöiden parissa. Haastattelit 91 nuorisopalvelujen työntekijää ja 80 nuorta, järjestit aiheesta nuorille pop up -työpajoja ja syrjintäkyselyn. Mitä aiheita nuorisotoiminnassa mukana olevat nuoret toivat esille?

Nuoret nostivat todella tärkeäksi asiaksi sen, että he kokevat olevansa tervetulleita. Jokainen toki koki tilan eri tavoin. Mutta keskeistä on, että nuorta kuunnellaan ja että nuori voi vaikuttaa yhteisöön, että hänet otetaan vastaan ennakkoluulottomasti. Että ohjaajat tai muut nuoret eivät syrji, ja että toiminta tukee kaverisuhteiden syntymistä. Tapasimme paljon nuoria, jotka olivat löytäneet oman paikkansa. Yksi sanoi, ettei voisi kuvitella mitä tekisi, jos ei olisi nuokkaria.

Joissakin haastatteluissa tuli kuitenkin esille esimerkiksi sellaista, että nuorisotilan keskeinen toiminta oli pelaaminen, joka oli kuitenkin suunniteltu lähinnä pojille. Siksi erityisesti tytöt, mutta myös kaikki uudet tulokkaat, jäivät helposti ulkopuolelle.

Pop up -työpajoissa taas näki, miten helposti nuoret jäävät omiin ryhmiinsä, oman etnisen ryhmän tai yhteisen äidinkielen pohjalta. Myös nuorisotyöntekijät toivat esiin tämän haasteen. On ohjaajien rooli vaikuttaa niin, että kaverisuhteet voivat syntyä ryhmiin katsomatta. Se ei tapahdu itsestään, vaan ryhmien rajojen rikkominen vaatii tietoisia aktiviteettejä.

Teimme pienempien nuorten kanssa yhdenvertaisuuden kukka -harjoitteen, jossa pohditaan, mitä yhteisiä ominaisuuksia ryhmän eri jäsenillä on. Tämä auttoi nuoria ryhmittymään uudelleen.

Toisessa työpajassa pohdimme, mitä turvallisempi tila tarkoittaa nuorille, mitä tarkoittaa olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Keskustelussa tuli esiin, että kiusaamisen ja syrjinnän estäminen on myös nuorten tehtävä. Ryhmädynamiikka muuttuu, kun tehtävä on yhteinen ja kun sekä nuoret että ohjaajat tietävät olevansa vastuussa. Kyse ei ole vaan julisteesta nuorisotalon seinällä, että täällä ei kiusata.

Haastattelit myös nuoria, jotka eivät käyneet nuorisotoiminnassa, tai olivat lakanneet käymästä. Mitä he kertoivat?

Kaikille ei ollut selvää, että nuorisotoiminta on tarkoitettu heille, että he saavat olla mukana. Joillekin kyse on fyysisestä saavutettavuudesta, esimerkiksi vammaiset nuoret eivät välttämättä pääse itse tilaan. Mutta lisäksi pitää miettiä, onko toiminta moninaista? Tarjotaanko monenlaisille nuorille jotain kiinnostavaa?

Esimerkiksi kotoutumisen alkuvaiheessa olevilla maahanmuuttajataustaisilla nuorilla voi olla omia tarpeita. Eräs maahanmuuttajataustainen nuori kertoi siitä, miten vaikealta tuntui edes tulla paikalle ihan yksin – ja kun hän saapui, kukaan ei edes huomannut häntä. Hän kertoi osallistuneensa myös kolmannen sektorin järjestämään maahanmuuttajille suunnattuun toimintaan. Siellä hänet huomattiin, ja hänelle tuli turvallisempi olo, kun hänen kanssaan osattiin kommunikoida.

Tällaisillekin ryhmille on tarvetta, mutta tavoite on, että myös kunnallinen nuorisopalvelu olisi inklusiivinen. Kaikkien pitäisi voida helposti tulla mukaan ja osallistua siihen. Siksi on tärkeää, että osataan huomata myös niitä esteitä, joista ei olla tietoisia.

Olivatko nuorisotyöntekijät kiinnostuneita oman yhdenvertaisuusosaamisen kehittämisestä?

Selvästi haastatteluissa tuli esiin, että kiinnostusta on. Moni sanoi, että kahden tunnin haastattelun jälkeen tietää jo paljon enemmän kuin ennen kuin haastattelu aloitettiin. Yhdenvertaisuusprosessia viedään kysymyksillä eteenpäin. Oli kiinnostavaa kuulla, kun ryhmähaastatteluissa ohjaajat keskustelivat keskenään – tilanteessa tuli jo esille paljon oivalluksia ja esimerkkejä siitä, miten tilanteita on ratkaistu.

Yksi työntekijä pohti esimerkiksi sitä, keitä varten he ovat olemassa. “Toivon, että me tavoitettaisiin ne kaikki hiljaiset, näkymättömät, ujot ja arat”, hän sanoi.

Onko työkalussa jotain erityisen oululaista, vai toimiiko se muuallakin?

Se on toteutettu yhteistyössä Oulun nuorisopalvelujen kanssa, Pohjois-Suomen aluehallintoviraston rahoituksella, mutta sen on tarkoitus toimia missä tahansa. Sen avulla voi kartoittaa paikallisia olosuhteita ja haasteita.